29.6. Via Ferrata de Videmanette

Kuvasetti

Joskus helmikuussa kirjoitin listan jutuista, jotka haluan Sveitsissä tehdä. Aivan sen kärjessä oli via ferrata, kiipeilyn lähisukulainen, jota olin halunnut päästä kokeilemaan niin kauan kuin olin lajin olemassaolosta tiennyt. Olin puhunut via-kokeilusta parin vaihtaritutun kanssa pitkään, ja kesäkuussa saimme sovittua mahdollisen päivän. Vielä viime hetkellä se uhkasi kaatua yllättäviin perumisiin ja huonoon säähän, mutta lopulta, viimeinkin, minä ja Nora nousimme 29.6. Rougemontin kylästä Videmanetten gondolihissillä ylös vian lähtöpaikalle.

Olin itse ostanut omaksi lajiin tarvittavat erikoislehmänhännät, kun omistin jo oli valjaat ja kypärän. Noralle vuokrasimme varusteet paikan päältä. Ystävällinen vuokrausjamppa ei mitenkään tarkistanut, että tiesimme, mitä olemme menossa tekemään, mutta sentään kertasi perusteet vermeiden käytöstä. Periaate on yksinkertainen, ja minulle jo luolista tuttu: kalliolla edetään seuraillen kaapelia, johon varmistukseksi klipataan häntien kaksi sulkkaria. Kaapelissa on aina vähintään yksi sulkkari kiinni, joten jos sattuu putoamaan, päätyy häntien varaan. Yleensä reitit ovat niin helppoja ja otteita niin paljon ettei kukaan tipu, ja tarkoitus onkin olla tippumatta, koska suuri osa varmistuslaitteista on kertakäyttöisiä. Lähinnä ne siis ovat olemassa, jottei kuole, jos tekee jotain tyhmää.

Le Rubli -nimiselle vuorenhuipulle nouseva Videmanetten via ferrata sisältää itse asiassa kolme reittiä. Vaikein nousee pystysuoraa seinämää, kaksi helppoa puolestaan seurailevat aluksi samaa loivaa polkua, ja jakaantuvat myöhemmin helppoon ja keskivaikeaan. Koska olimme molemmat ensikertalaisia, emme lähteneet sekoilemaan vaikealle reitille, vaan päätimme katsoa, miltä helppo tuntuu, ja valita myöhemmin, otammeko helpon vai keskivaikean lopun.

Alkuosio oli tasan niin helppo kuin vaikeusaste lupasi, lähinnä kallioisen rinteen kävelyä. Lisäksi oli polkua, jonka toisella puolella huikea maisema, ja muutamat lyhyet tikkaat - ei mitään, mitä en olisi tehnyt ilman varmistusta, jos olisi pakko. Jännittävimmässä kohdassa, josta en kyllä olisi ilman kaapelia mennyt, ylitettiin korkea pudotus sileähköä kallioseinämää vasten nojaten. Sen jälkeen reitti haarautui. Helppo jatkui edelleen polkumaisena, mutta keskivaikea lähti kapuamaan ylös pystysuoraa jyrkännettä. Onneksi Nora oli sen verran yllytyshullu että lähti kokeilemaan sitä kanssani, vaikkei ollut kiivennyt aiemmin. Vaikeustason puolesta se ei ollut mikään ongelma, koska otteita oli runsaasti: kallio oli sullottu täyteen tikasaskelmia ja metallilevyjä jalkaotteiksi, ja kiipeilygreidi sisäseinällä olisi ehkä juuri ja juuri ollut 4. Korkealla vuoren huipun tuntumassa touhu oli kuitenkin niin jännää, että tylsäksi sitä ei ainakaan voinut väittää!

Kiipeilyosuus toi meidät Rublin 2285 metrin korkeudessa sijaitsevan huipun tuntumaan. Maisemat olivat huikeat, aurinko paistoi, ja elämä hymyili! Ensimmäinen via ferrata -kokeiluni oli vastannut odotuksiani tismalleen: helppoa, itsevarmistettua kiipeilyä, jonka upeat maisemat tekivät erityisen kiintoisaksi. Ja tämä toki oli yksi harvoista helpoista reiteistä, vaikeampiakin olisi tarjolla. Huipun tuntumassa pidimme ansaitun piknik-tauon, ja palasimme alas seuraillen helpointa viaa, joka on suositeltu poistumistie. Paluumatkalla meitä tuli vastaan sankar-äijä, joka oli liikkeellä ilman mitään varusteita ja paitaa. Kukin tavallaan…

Nautittuamme kylmää juomaa vuoriravintelissa aloitimme päivän toisen liikuntasuorituksen, kävelyn vuorelta alas ja Château d'Oexin kylään. Polku kiersi ravintolan terasilipan alle. Sen varjossa jökötti kovasti vuorikauriin (Capra ibex) näköinen otus, joka oli niin lähellä meitä ja niin liikkumaton, että totesimme sen olevan täytetty. Hieman lähemmäs käveltyämme se kuitenkin otti jalat alleen ja päästi närkästyneen "tsih"-äänen, kun tulimme häiriköimään. Käsittämätöntä kyllä, kyseessä olikin ihan elävä eläin, joka ei ollut mitenkään turhan ujo turistien suhteen.

Muita jänniä elikoita emme kolmetuntisella kävelyretkellämme ikävä kyllä nähneet, vaikka kyltit kertoivat, että Pierreusen luonnonsuojelualueella, jonka läpi kuljimme, asustaa muun muassa murmeleita. Sen sijaan pääsimme leikkimään lumessa ja kulkemaan kauniiden vuoristoniittyjen halki. Suuren osan ajasta kävelimme melko jyrkkää rinnettä alamäkeen, ja laakson pohjaa lähestyessämme se alkoi tuntua jaloissa siinä määrin, että pienetkin ylämäet olivat ihanaa vaihtelua. Alhaalla kohtasimme myös soman metsäpuron, jota seurailimme. Se laski kauniina vesiputouksena suurempaan jokeen, jonka yli hauska riippusilta lopulta johdatti meidät määränpäähämme.

22.6. Chemin du Gruyère

Kuvasetti

Pitkien matkojen kävelystä innostuttuani käytin ihan liikaa tenttiinlukuaikaa arpoen mahdollisia kohteita. Vapaana perjantaipäivänä 22.6. päätin lyödä läjäpäin kärpäsiä yhdellä iskulla, ja suunnata Gruyèren alueelle, mistä löytyi sekä jännää kiveä sisältävä kävelyreitti että kiinnostavia turistinähtävyyksiä, jotka kaikki muut olivat jo kiertäneet.

Lähtöpaikkaan pääsy vaati lyhyen junamatkan Palézieuksiin, sieltä hassulla pienellä paikallisjunalla Bulleen, missä bussi ystävällisesti odotti pari minuuttia myöhässä ollutta junaa. Lopulta saavuin Charmeyn kylään, josta lähti Chemin du Gruyère -niminen reitti kohti Gorges de la Jognea. Matkan varrella ylitin ensimmäisen sveitsiläisen riippusiltani, ja ihmettelin ankean näköistä tekojärveä sekä sen päätyyn rakennettua massiivista patoa. Padot kuuluvat pitkään listaan asioita, jotka ovat aina kiehtoneet minua – valtavat ihmisen rakentamat jutut vaan jotenkin ovat hienoja.

Vielä ihmisen tekemiä asioita enemmän minuun vetoavat erikoiset luontokohteet, etenkin kiviset sellaiset. Pääsyy siihen, että olin valinnut tämän kävelyreitin, oli Gorges de la Jogne/Jaun-Schlucht, kanjoni, jota polku seuraili hyvän matkaa, välillä läpi kallioon kaivettujen tunneleiden. Kanjoni ei ollut niin näyttävä kuin olin odottanut, osittain siksi, että turvallisuuden vuoksi polku kulki suurimman osan matkasta paljon joen pohjaa ylempänä. Oli siinä kuitenkin muutamia erittäin hienoja paikkoja, joissa kiviseinämät kohosivat korkealle polun yläpuolelle.

Kanjonin jälkeen saavutin päivän ensimmäisen turistipaikan: Brocin kylässä sijaitsevan Caillerin suklaatehtaan. Nestlen omistama laitos oli juuri niin mahtipontinen kuin megasuuryritykseltä voi odottaa. Lisäkseni paikalla oli lähinnä koululaisryhmiä, ja sain suorittaa englanninkielisen kiertokäyntini yksin. Se oli lystiä, koska kierros eteni läpi suljettujen huoneiden, joiden seinistä avautui piilotettu ovi vasta sen jälkeen, kun möreä miesääni oli saanut selostuksensa loppuun. Paras osuus oli tietenkin suklaanmaisteluhuone kierroksen lopussa. Harmillista kyllä en kyennyt syömään kuin kymmenisen suklaapalaa ennen kuin tuli liian paha ja oli pakko lopettaa.

Tankattuani suklaasta riittävästi energiaa parin päivän tarpeiksi jatkoin marssia kohti seuraavaa kohdetta, Gruyèresin linnoituskylää. Kauniilla kukkulalla sijaitseva kylänen oli melkoinen turistirysä matkamuistomyymälöineen ja fondue-ravineleineen. Linna tai läheinen juustola eivät inspiroineet, joten vierailin vain kohteessa, jonka vuoksi tänne olin halunnut: H. R. Giger-museossa. Kontrasti söpön keskiaikaisen kylän ja häiriintyneen biomekanoiditaiteen välillä oli hilpeä. Pakollisten (ja aina yhtä kauniiden ja pelottavien) alieneiden lisäksi näyttelyssä oli monta teosta, joita en ollut nähnyt, osa niistä erittäin hienoja. Ihastuin erityisesti Schahct VI ja VII:n pohjattomiin portaikkoihin.

Museokierrokseni jälkeen iltapäivä oli pitkällä, olin kävellyt kilometritolkulla, ja syönyt vain vähän eväitä. Kylästä olisi saanut paikallisia juustopläjäyksiä turistihintaan. Yritin menestyksettä etsiä normaalia ruokakauppaa. Lopulta totesin, että tehtävä on mahdoton, ja päätin jatkaa kävelyä Bullen juna-asemalle asti. (Myöhemmin minulle selvisi, että varsinainen kylä sijaitsi alempana ja olisi varmasti sisältänyt ihan tavallisen ruokakaupan). Viimeisestä kävelyosuudesta muotoutui Berger-harjoitus: nälkä oli hirmuinen, päätä särki, ei olisi enää yhtään huvittanut, mutta ei auttanut kuin lampsia eteenpäin. Sentään matkalla oli paljon kivaa metsikköä. Päivän kävelysaldoksi tuli lopulta noin 22 km. Bulleen päästyäni juna meni nenän edestä, ja ainoa aukioleva kauppa oli asemalla, eikä valikoimaltaan erityisen laaja. Sai sieltä kuitenkin jotain evästä. Eipä ole nuupahtanut salaatti ikinä maistunut niin hyvältä, ja lopulta paluujunakin saapui.

16.6. Réseau du Folliu

Sveitsiin saapumisestani asti olin halunnut pitkälle, haastavalle vertikaaliluolaretkelle. Provencen reissulla Michel oli mainostanut minulle kaveriporukkansa projektia, Folliu-nimistä syvää luolastoa Gruyèren alueella. Nyt he olivat suuntaamassa sinne kaivamaan, ja tarjosivat minulle mahdollisuutta lähteä mukaan. Laskeutuisimme luolaan Gouffre de la Voie Lactée -nimisen sisäänkäynnin kautta, ja tarkoitus oli edetä -360 metriin.

Into lähteä vaihtui edellisen iltayön aikana pelkoon ja huoleen, jotka eivät ainakaan vähentyneet, kun kaksi junamatkaseuranani ollutta paikallista kertoivat eeppisistä, seuraavaan aamuyöhön kestäneistä retkistä luolastoon. Juna-asemalta matka jatkui Sveitsin maaseudulle pitkin kiemuraisia pikkuteitä, jotka eivät varsinaisesti parantaneet oloa. Kun lopulta saavuimme parkkipaikalle, oli fiilis kaikkea muuta kuin valmis suuriin seikkailuihin.

Michel oli unohtanut mainita minulle lähestymisestä. Kamojamme kootessamme havaitsin, että kaikilla muilla oli vaelluskengät jalassa. Sentään olin pakannut luolakamat rinkkaani, enkä Ikean pussiin, kuten toisinaan teen. Aiemmin olin pitänyt Vercorsin Grotte Favotin lähestymistä tuskallisena. Se oli noin puoli tuntia jyrkkää metsäistä rinnettä ylös. Folliun lähestyminen oli vähintään yhtä jyrkkä, kesti tunnin, eikä siinä ollut edes puita otteiksi. Vuoriin tottumattomalle suomalaiselle kokemus oli aika raskas.

Söimme lounaan auringopaisteessa, ja valmistauduimme menemään sisään. Tiimissä oli 6 jäsentä, joista kaikki paitsi minä ja Pierre olivat käyneet tässä luolassa aiemmin. Me ensikertalaiset saimme kunnian kontata ensimmäisinä aaltopellin alle tunneliin, joka lyhyen ryöminnän jälkeen muuttui vertikaaliseksi. Köysiosiot eivät olleet pitkiä, mutta niitä oli paljon. Isoja tiloja luolassa ei sen sijaan ollut - suurin ulottuvuus oli vertikaalinen, ja monen ihmisen mentävä kammiot harvinaisuus.

Laskeutumiset aloitin varoen ja varmistellen, mutta tunsin itseni auttamattoman hitaaksi, ja pian siirryin samaan "stoppi kiinni ja alas, ei tässä mitään jarrusulkkaria tarvita" -tyyliin kuin muutkin. Vertikaalietenemisen katkaisi poikkarointisuikero, jota nimitettiin "Passage de Concentrationiksi", ja jossa Anne-Cécile oli kuulemma aiemmalla retkellä tippunut. Onneksi se ei ollut kovin korkea, ja meno oli niin vauhdikasta, ettei edes ehtinyt hirvittää. Aquaboulevard-nimisen märkälattiaisen konttaamisröörin jälkeen siirryttiin taas laskeutumisiin. Luola oli armoton, eikä antanut hetken lepoa, ei pätkän vertaa helppoa kävelyä tai edes mukavaa konttausta. Seinien kivi oli mutaista ja täynnä teräviä kulmia.

Seuraava SRT-haaste oli pendulum- eli heilurikuilu, jossa piti noin 5 metriä ennen lattiaa heilauttaa itsensä seinässä olevaan aukkoon. Se oli yllättävän hankalaa, enkä ole varma, olisinko onnistunut, ellei Michel olisi mennyt edeltä ja ojentanut kättään. Tätä pätkää lukuunottamatta kaikki köysiosiot olivat suoraviivaisia ja helppoja, eikä niissä ollut muuta ylimääräistä kuin pari köydenohjausta. Hankaluus oli määrä, ei laatu. Alkuosassa luolaa mietin moneen kertaan, miten ihmeessä ikinä jaksaisin kavuta täältä ylös, mutta laskeutumisten jatkuessa jossain vaiheessa tajusin, ettei asian murehtiminen muuttaisi mitään, ja keskityin nauttimaan kyydistä. Sen jälkeen luolailu olikin aivan mahtavaa. Yhtä hienoa flowta en ollut varmaan koskaan aiemmin maan alla kokenut.

Syvemmällä laskeutumiset olivat pidempiä, osa yli 20-metrisiä. Mitä alemmas etenimme, sen mutaisempia olivat sekä ympäristö että köydet, jotka siis olivat enemmän tai vähemmän pysyvästi paikallaan. Lopulta, päättymättömältä tuntuneen laskeutumisten ketjun ja lyhyen vapaakiipeilyn jälkeen pysähdyimme mitäänsanomattoman näköiseen, pari metriä leveään ja ehkä 4m korkeaan käytävään. Tämä pätkä oli 360 metrin syvyydessä, ja retkemme tavoite. Siellä pidimme ruokatauon, sveitsiläiseen tyyliin ranskanleipää ja juustoa.

Käytävän toisessa seinässä oli lohkareiden takana kolo, josta kävi ilmavirta. Kivistä oli tarkoitus päästä eroon, eikä vain kaivaen, vaan räjäyttäen! Osa tiimistä oli alan ammattilaisia, ja touhu sujui rutiinilla. Ensin poralla pari reikää kiveen, sisään räjähde ja sytytyslangat, jotka vedettiin turvallisen matkan päähän ylämäkeen. Vetäydyimme sinne itsekin, Michel painoi nappia, ja PUM! Käytävää pitkin kaikunut pamahdus oli kenties huolestuttavin koskaan luolassa kuulemani ääni. Ensimmäinen pamaus ei riittänyt raivaamaan kivikosta kuljettavaa, mutta toisen jälkeen lohkareiden tilalla oli pikku käytävä, josta lähti kuilu alas.

Köysi viritettiin nopsasti poraamalla seinään pari reikää ja iskemällä niihin ripustimet. Minulle tarjottiin mahdollisuutta laskeutua rööriin ekana, mutta myöhemmäksi häpeäkseni en sitä halunnut. Olimme kyhjöttäneet paikoillamme tuulisessa ja kosteassa tunnelissa jo hyvän tovin, ja minun oli niin kylmä, että epätoivo uhkasi. Ajatus tuntemattomaan kuiluun laskeutumisesta epämääräisellä köydellä ja sitä seuraavasta haastavasta noususta samaista köyttä ylös ei houkutellut. Ensilaskeutumisen suoritti lopulta Anne-Cécile, jolla geologina ja kyseisen luolan jo tuntevana oli muutenkin minua parempi näkemys asioista. Paljastui, että ikävä kyllä avaamamme rööri muodosti vain lenkin jo tunnetun tunnelin kanssa.

En ollut ainoa, jolla oli kylmä, joten täytettyämme vesipullot hieman räjähdysaineelta maistuvalla vedellä viereisestä putouksesta aloitimme pitkän ja raskaan nousun ylös luolasta. Jo ensimmäisten köysipätkien jälkeen yllättävän lisähaasteen muodosti nousukahvoihin kertyvä muta, joka teki niiden avaamisesta köyden yläpäässä tolkuttoman hankalaa. Opin pian huljuttelemaan niitä kaikissa mahdollisissa vastaantulevissa lätäköissä, mikä hieman helpotti ongelmaa.

Pidimme evästauon mukavalla hiekkatasanteella kahden korkean kuilun välissä. Pysähtymisen myötä tuli taas nopeasti kylmä, ja jatkoimme kapuamista. Väsymys alkoi painaa, mutta ajatus lähstyvästä pinnasta auttoi puskemaan eteenpäin. Pendulum oli hauska myös ylöspäin, akvabulevardi ja suikero raskaampia. Michel ehdotti vaihtoehtoreittiä ulos, ja totesin, että mikäjottei. Se sisälsi pari köysiosiota vähemmän, sen sijaan oli lisää poikkarointia ja enemmän vettä, muun muassa hauska muutaman metrin köysiosuus vesiputouksen vieressä.

Loppua kohden väsy oli sellainen, ettei päässä oikein enää liikkunut mitään, kunhan vaan jotenkin möngin eteenpäin. Jossain vaiheessa Michel sanoi, että enää neljä köysinousua jäljellä - paitsi että niiden jälkeen tulikin viides. Lyhyissä köysissä oli mahdotonta löytää rytmiä, joten räpiköin ylös miten sattuu. Viimein edessä oli enää lyhyt ryömintä ulos. Taitoin sen mahallani, jaloilla ja käsillä uiden. Hienosti vaikutelma oli, että voimat loppuivat tasan uloskäynnille, enkä olisi jaksanut enää metriäkään lisää. Ulkona oli pimeää, kello noin 23.00. Olimme olleet luolassa kymmenisen tuntia. Pisin ja raskain luolaretkeni ikinä, ja ehdottomasti yksi hienoimmista koskaan. Tunsin todella ylittäneeni itseni, ja olin aavistuksen verran luottavaisempi Bergerin suhteen.

Lopulta koko tiimi oli kavunnut ulos luolasta, ja edessä oli retken viimeinen koetelemus: kävely takaisin parkkipaikalle alas jyrkkää rinnettä painava rinkka selässä. Matkalla meitä vilkuili kiilusilmin kaukaa joku mysteeriksi jäänyt eläin. Eteneminen polutonta vuorensyrjää alas rättiväsyneenä oli vähintään yhtä hidasta ja raskasta kuin sen nouseminen aiemmin päivällä. Tasaisemmalla maalla meitä odotti keskellä tietä nukkuva lehmälauma, jonka läpi hiippailimme varovasti. Lausannessa olin lopulta joskus puolenyön jälkeen.

12.6.-28.6. Tenttikausi

Päinvastoin kuin tätä seuraavista päivityksistä voisi päätellä, kesäkuu Lausannessa ei ollut pelkkää lomaa ja vuorilla haahuilua. Sen sijaan kurssien lopun ja pikaisen Suomen-visiitin jälkeen alkoi tenttijakso. Ensimmäinen tenttini oli 12.6., tympeästi myöhään illalla Geneveen saapuneen lennon jälkeisenä päivänä. Onneksi kyseessä oli Genomiikka, proteomiikka ja kvantitatiivinen genetiikka, jonka tentti oli kirjallinen, ja jossa monet kysymyksistä liittyivät minulle ennalta tuttuihin aiheisiin. Viimeinen suoritukseni puolestaan oli Bakteeripatogeneesin kammottava suullinen 28.6. Siihen en oikein ehtinyt valmistautua, kun edellisenä iltapäivänä oli toinen tentti, ja jotenkin minulle arpoutui kysymyksiä aiheista, joista meille ei minun eikä parin kurssikaverin mielestä ollut puhuttu yhtään mitään. Sentään kuulustelijat antoivat armosta lisäkysymyksen, ja pääsin rimaa hipoen läpi.

Lausannen tenttikäytännöt olivat Helsinkiin verrattuna hyvin vaihtelevat. Ranska toisena kielenä -tiedekunta piti tenttinsä viimeisinä kurssikertoina, kuten Suomessa usein tehdään. Biotieteissä puolestaan oli muutama tentti kurssin päätteeksi, muutama johonkin satunnaiseen aikaan kurssin jälkeen, ja suurin osa virallisella tenttikaudella lukuauden lopuksi. Myös tenttimistavassa oli suuria eroja: kahden perinteisen kirjallisen tentin lisäksi minulla oli tenttijakson aikana kolme suullista tenttiä, joissa tentin aluksi arvottiin kysymykset, sekä neljäs suullinen, jota varten luettiin huolellisesti kolme artikkelia, joista yhtä käsiteltiin tentissä.

Suulliset tentit aiheuttivat ahdistusta, koska ne ovat minulle vieras tapa suorittaa kursseja. Paikalliset tuntuivat pitävän niitä parhaana tenttimuotona. Hyviä puolia ovat etenkin tenttien lyhyys (20-40min) sekä se, että jos itse ei keksi jotain, opettaja voi vähän auttaa. Hyvin valmistautuneena suulliset olivatkin oikeastaan aika kivoja, mutta jo mainitsemani pöpötentti, jossa minulta kysyttiin ihan mystisiä juttuja, oli yksi kauheimmista tenteistä ikinä. Tietämättömyytensä tunnustamaminen kasvotusten oli paljon kamalampaa kuin lähes anonyymi puolityhjän paperin jättäminen.

Jälkeenpäin arvosanat saatuani osa yllätti iloisesti, osa oli vähän blaah. Erilainen asteikko vaikuttaa kummasti siihen, miltä numerot tuntuvat. Tällä hetkellä Helsingin yliopistollahan on käytössä asteikko 1-5, missä kaikki arvosanat ovat hyväksyttyjä, ja hylätystä ei saa numeroa. Lausannessa asteikko on 1-6, mutta ainoastaan arvosanat 4-6 ovat hyväksyttyjä, 1-3 taas eriasteisia hylättyjä. Myös puolikkaat numerot ovat käytössä. Niinpä sveitsiläinen 4 vastaa suomalaista ykköstä, 4,5 puolestaan kakkosta. Parista kurssista saamani 4,5/6 vaikuttaisi ihan kelpo arvosanalta, mutta kun sen muuntaa kakkoseksi, en oikeastaan ole kovin tyytyväinen. Onneksi kutosiakin tuli muutama. Se puolestaan jotenkin tuntuu paremmalta arvosanalta kuin 5, kun on isompi numero. On se hassua.