16.6. Réseau du Folliu

Sveitsiin saapumisestani asti olin halunnut pitkälle, haastavalle vertikaaliluolaretkelle. Provencen reissulla Michel oli mainostanut minulle kaveriporukkansa projektia, Folliu-nimistä syvää luolastoa Gruyèren alueella. Nyt he olivat suuntaamassa sinne kaivamaan, ja tarjosivat minulle mahdollisuutta lähteä mukaan. Laskeutuisimme luolaan Gouffre de la Voie Lactée -nimisen sisäänkäynnin kautta, ja tarkoitus oli edetä -360 metriin.

Into lähteä vaihtui edellisen iltayön aikana pelkoon ja huoleen, jotka eivät ainakaan vähentyneet, kun kaksi junamatkaseuranani ollutta paikallista kertoivat eeppisistä, seuraavaan aamuyöhön kestäneistä retkistä luolastoon. Juna-asemalta matka jatkui Sveitsin maaseudulle pitkin kiemuraisia pikkuteitä, jotka eivät varsinaisesti parantaneet oloa. Kun lopulta saavuimme parkkipaikalle, oli fiilis kaikkea muuta kuin valmis suuriin seikkailuihin.

Michel oli unohtanut mainita minulle lähestymisestä. Kamojamme kootessamme havaitsin, että kaikilla muilla oli vaelluskengät jalassa. Sentään olin pakannut luolakamat rinkkaani, enkä Ikean pussiin, kuten toisinaan teen. Aiemmin olin pitänyt Vercorsin Grotte Favotin lähestymistä tuskallisena. Se oli noin puoli tuntia jyrkkää metsäistä rinnettä ylös. Folliun lähestyminen oli vähintään yhtä jyrkkä, kesti tunnin, eikä siinä ollut edes puita otteiksi. Vuoriin tottumattomalle suomalaiselle kokemus oli aika raskas.

Söimme lounaan auringopaisteessa, ja valmistauduimme menemään sisään. Tiimissä oli 6 jäsentä, joista kaikki paitsi minä ja Pierre olivat käyneet tässä luolassa aiemmin. Me ensikertalaiset saimme kunnian kontata ensimmäisinä aaltopellin alle tunneliin, joka lyhyen ryöminnän jälkeen muuttui vertikaaliseksi. Köysiosiot eivät olleet pitkiä, mutta niitä oli paljon. Isoja tiloja luolassa ei sen sijaan ollut - suurin ulottuvuus oli vertikaalinen, ja monen ihmisen mentävä kammiot harvinaisuus.

Laskeutumiset aloitin varoen ja varmistellen, mutta tunsin itseni auttamattoman hitaaksi, ja pian siirryin samaan "stoppi kiinni ja alas, ei tässä mitään jarrusulkkaria tarvita" -tyyliin kuin muutkin. Vertikaalietenemisen katkaisi poikkarointisuikero, jota nimitettiin "Passage de Concentrationiksi", ja jossa Anne-Cécile oli kuulemma aiemmalla retkellä tippunut. Onneksi se ei ollut kovin korkea, ja meno oli niin vauhdikasta, ettei edes ehtinyt hirvittää. Aquaboulevard-nimisen märkälattiaisen konttaamisröörin jälkeen siirryttiin taas laskeutumisiin. Luola oli armoton, eikä antanut hetken lepoa, ei pätkän vertaa helppoa kävelyä tai edes mukavaa konttausta. Seinien kivi oli mutaista ja täynnä teräviä kulmia.

Seuraava SRT-haaste oli pendulum- eli heilurikuilu, jossa piti noin 5 metriä ennen lattiaa heilauttaa itsensä seinässä olevaan aukkoon. Se oli yllättävän hankalaa, enkä ole varma, olisinko onnistunut, ellei Michel olisi mennyt edeltä ja ojentanut kättään. Tätä pätkää lukuunottamatta kaikki köysiosiot olivat suoraviivaisia ja helppoja, eikä niissä ollut muuta ylimääräistä kuin pari köydenohjausta. Hankaluus oli määrä, ei laatu. Alkuosassa luolaa mietin moneen kertaan, miten ihmeessä ikinä jaksaisin kavuta täältä ylös, mutta laskeutumisten jatkuessa jossain vaiheessa tajusin, ettei asian murehtiminen muuttaisi mitään, ja keskityin nauttimaan kyydistä. Sen jälkeen luolailu olikin aivan mahtavaa. Yhtä hienoa flowta en ollut varmaan koskaan aiemmin maan alla kokenut.

Syvemmällä laskeutumiset olivat pidempiä, osa yli 20-metrisiä. Mitä alemmas etenimme, sen mutaisempia olivat sekä ympäristö että köydet, jotka siis olivat enemmän tai vähemmän pysyvästi paikallaan. Lopulta, päättymättömältä tuntuneen laskeutumisten ketjun ja lyhyen vapaakiipeilyn jälkeen pysähdyimme mitäänsanomattoman näköiseen, pari metriä leveään ja ehkä 4m korkeaan käytävään. Tämä pätkä oli 360 metrin syvyydessä, ja retkemme tavoite. Siellä pidimme ruokatauon, sveitsiläiseen tyyliin ranskanleipää ja juustoa.

Käytävän toisessa seinässä oli lohkareiden takana kolo, josta kävi ilmavirta. Kivistä oli tarkoitus päästä eroon, eikä vain kaivaen, vaan räjäyttäen! Osa tiimistä oli alan ammattilaisia, ja touhu sujui rutiinilla. Ensin poralla pari reikää kiveen, sisään räjähde ja sytytyslangat, jotka vedettiin turvallisen matkan päähän ylämäkeen. Vetäydyimme sinne itsekin, Michel painoi nappia, ja PUM! Käytävää pitkin kaikunut pamahdus oli kenties huolestuttavin koskaan luolassa kuulemani ääni. Ensimmäinen pamaus ei riittänyt raivaamaan kivikosta kuljettavaa, mutta toisen jälkeen lohkareiden tilalla oli pikku käytävä, josta lähti kuilu alas.

Köysi viritettiin nopsasti poraamalla seinään pari reikää ja iskemällä niihin ripustimet. Minulle tarjottiin mahdollisuutta laskeutua rööriin ekana, mutta myöhemmäksi häpeäkseni en sitä halunnut. Olimme kyhjöttäneet paikoillamme tuulisessa ja kosteassa tunnelissa jo hyvän tovin, ja minun oli niin kylmä, että epätoivo uhkasi. Ajatus tuntemattomaan kuiluun laskeutumisesta epämääräisellä köydellä ja sitä seuraavasta haastavasta noususta samaista köyttä ylös ei houkutellut. Ensilaskeutumisen suoritti lopulta Anne-Cécile, jolla geologina ja kyseisen luolan jo tuntevana oli muutenkin minua parempi näkemys asioista. Paljastui, että ikävä kyllä avaamamme rööri muodosti vain lenkin jo tunnetun tunnelin kanssa.

En ollut ainoa, jolla oli kylmä, joten täytettyämme vesipullot hieman räjähdysaineelta maistuvalla vedellä viereisestä putouksesta aloitimme pitkän ja raskaan nousun ylös luolasta. Jo ensimmäisten köysipätkien jälkeen yllättävän lisähaasteen muodosti nousukahvoihin kertyvä muta, joka teki niiden avaamisesta köyden yläpäässä tolkuttoman hankalaa. Opin pian huljuttelemaan niitä kaikissa mahdollisissa vastaantulevissa lätäköissä, mikä hieman helpotti ongelmaa.

Pidimme evästauon mukavalla hiekkatasanteella kahden korkean kuilun välissä. Pysähtymisen myötä tuli taas nopeasti kylmä, ja jatkoimme kapuamista. Väsymys alkoi painaa, mutta ajatus lähstyvästä pinnasta auttoi puskemaan eteenpäin. Pendulum oli hauska myös ylöspäin, akvabulevardi ja suikero raskaampia. Michel ehdotti vaihtoehtoreittiä ulos, ja totesin, että mikäjottei. Se sisälsi pari köysiosiota vähemmän, sen sijaan oli lisää poikkarointia ja enemmän vettä, muun muassa hauska muutaman metrin köysiosuus vesiputouksen vieressä.

Loppua kohden väsy oli sellainen, ettei päässä oikein enää liikkunut mitään, kunhan vaan jotenkin möngin eteenpäin. Jossain vaiheessa Michel sanoi, että enää neljä köysinousua jäljellä - paitsi että niiden jälkeen tulikin viides. Lyhyissä köysissä oli mahdotonta löytää rytmiä, joten räpiköin ylös miten sattuu. Viimein edessä oli enää lyhyt ryömintä ulos. Taitoin sen mahallani, jaloilla ja käsillä uiden. Hienosti vaikutelma oli, että voimat loppuivat tasan uloskäynnille, enkä olisi jaksanut enää metriäkään lisää. Ulkona oli pimeää, kello noin 23.00. Olimme olleet luolassa kymmenisen tuntia. Pisin ja raskain luolaretkeni ikinä, ja ehdottomasti yksi hienoimmista koskaan. Tunsin todella ylittäneeni itseni, ja olin aavistuksen verran luottavaisempi Bergerin suhteen.

Lopulta koko tiimi oli kavunnut ulos luolasta, ja edessä oli retken viimeinen koetelemus: kävely takaisin parkkipaikalle alas jyrkkää rinnettä painava rinkka selässä. Matkalla meitä vilkuili kiilusilmin kaukaa joku mysteeriksi jäänyt eläin. Eteneminen polutonta vuorensyrjää alas rättiväsyneenä oli vähintään yhtä hidasta ja raskasta kuin sen nouseminen aiemmin päivällä. Tasaisemmalla maalla meitä odotti keskellä tietä nukkuva lehmälauma, jonka läpi hiippailimme varovasti. Lausannessa olin lopulta joskus puolenyön jälkeen.