Tauko

Tänään oli siis se kovasti kaivattu yksi vapaapäivä. Takana viisi työpäivää, edessä kolme, sitten taas yksi vapaa, ja kuusi päivää lisää töitä. Ack. Vaikka alunperin tarkoitukseni oli vain syödä ja nukkua, tämä ainokainen vapaapäivä meni kumminkin siihen, että yritin kovasti tehdä kaikkea, sain kaikenlaista aikaan, mutta loppujen lopuksi tuntuu, etten kuitenkaan tarpeeksi. Nukuin pitkään, kävin kaupassa ostamassa toivon mukaan sen verran juttuja, ettei sinne tarvi mennä ennen sitä seuraavaa vapaata, ja sitten törmäsin ihan vahingossa tuttuihin ja päädyin olemaan sosiaalinen sekä vierailin Laaksolahdessa. Pasilaan palattuani muun muassa siivosin vessaa ja askartelin makaroonilaatikkoa. Alkukesästä kun mietin, että jahas, tulee varmaan työ-kesän aikana testattua, kauanko ihminen voi elää eineksillä, taisi tulla nyt vastauskin kysymykseeni. Näin kauan. Nyt en enää halua niitä syödä, jollei ole ihan pakko. Lähikaupan kovin tuttu eineslaari aiheuttaa semmoisen "Äh"-reaktion kun sitä vaan katsookin. Makaroonilaatikosta tuli sitä paitsi oikein hyvääkin vielä. Päivän järkevien tekemisten lisäksi kaivoin Laaksolahdesta vanhan kunnon Baldur's Gate II:n, ja pelailin sitä pitkän tovin. Se vaan on kiva peli. Olen tosin vähän pöllö kun edelleen uusiopelailen tuommoista vanhaa, vaikka uudempia ja hianompia olisi kovasti olemassa.

Hihihihihih

Toinen päivä Pienoiskarusellilla ei yllättäin ollutkaan saman kärsimyksen jatkoa, vaan ihan päinvastaista. Ilmeisesti jokin vain päässä napsahti, koska mulla oli varsin mukavaa, ja lopulta alkoi olla vähän liiankin hauskaa. Asiaa auttoi, että päivä oli paljon hiljaisempi. Vanhemmat olivat kilttejä ja ymmärtäväisiä, eikä yksikään käynyt urputtamaan kun ilmoitin, etteivät saa tulla kyytiin. Ja lapset olivat vain niiiiin ihania ja söpöjä ja hassuja ja kivoja. Ja tulivat aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen--parhaat muksut viihtyivät varmaan kyydissä yli puoli tuntia yhteen menoon. Ja täti oli hyvin väsynyt ja joi kahvia ja söi vähän liikaa karkkia ja sitten se hymyili ja hihitti ja vilkutteli muksuille koko kymmenen tuntia pelottavan ylipositiivisena. Iltaa kohden olo oli oikeasti ihan hysteerinen, ja viimeisellä tauolla yhdeksän maissa tuli höpistyä ihan hämäriä työkavereille. Huomenna yksi (1) vapaapäivä (!) ja sitten taas töihin...

Iltasella uskaltauduin viimein kirjoittamaan minua jo pidempään ahdistaneen sähköpostin, nimittäin peruutusilmoituksen Kyyhkyluodon valssi -larpin pelinjohdolle. En ole tätä ennen koskaan ikinä perunut yhtäkään larppiosallistumista. Ahdistusta lisäsi se, että tämäkin olisi ollut vältettävissä, jos olisin säätänyt työvuoroni toisin. Pohjimmiltaan kysymys on rahasta: jos olisin vaatinut tuonkin viikonlopun töistä vapaaksi, se olisi tarkoittanut käytännössä semmoiset 200 euroa pienempää palkkakuittia. Ei ole semmoiseen varaa. Vaihtoehtona olisi myös ollut jättää väliin seuraava HaU, mutta prioriteettini ovat selvät. Larppaan, jotta minulla olisi kivaa. Vaikka 50-luku-histel olisi voinut antaa näkemystä sen 30-luku-pelin suhteen missä pelinjohtoilen, olen takuuvarma siitä, että viihdyn paremmin "vanhana" kunnon Jaana-friikkinä Turussa omituisia yliluonnollisia mysteerejä ratkomassa kuin sulhasen tätinä saaristolaishäissä.

Sankarteot jatkuvat!

Evästaiteilu jatkuu: tein pizzaa hyvin myöhään eilen illalla, ja sitten jauhot päättivät loppua ihan kesken. Taikinasta tuli liisteriä. Ovelana länttäsin sen piirakkavuokaan, ja loppujen lopuksi se uunissa hyytyi ihan kiinteäksi, vaikkei koostumus kyllä järin pitsamainen ollutkaan.

Töissä tuli viimein lastenlaitetta, ja oikein extremenä vielä. Pienoiskarusellia nimittäin, johon ei aikuisia päästetä ollenkaan. Siinä kyllä tuntee itsensä tarhatädiksi. Lapset ovat onneksi kivoja ja söpöjä, mutta niiden vanhemmat...

Koin sellaisen kauhun hetken tänään, ettei ole vastaavaa Lintsillä aiemmin tullut vastaan. Semmoinen iso ja tukeva vanhempi mieshenkilö oli tuomassa kyytiin muksua, jonka ranneke jostakin syystä ei ollut sillä kädessä. Sanoin, että laittaisivat sen sille, mutta ilmeisesti lapsi ei halunnut, joten ehdotin, että hakevat infosta lupalapun, ettei sitä tarvi laittaa käteen. Puhuin ihan normaaliin sävyyn kuin kaikille muillekin asiakkaille, mutta jotenkin se mies tästä ihan täydellisesti hiiltyi. Muun muassa sanoi mua hulluksi ja käski mennä vankilaan. Sen verran vihainen ja pelottava se oli siinä aivan nenän edessä ärjyessään, että oikeasti pelkäsin sen lyövän ja teki mieli soittaa järkkärit apuun, mutta (onneksi) ei laitteella ollut puhelinta. Jotenkin onnistuin yllättävän jämäkän tuimaan sävyyn sille toteamaan, että kävelkää nyt hyvänen aika se 15 metriä tuohon suuntaan infoon ja ottakaa se lappu sieltä, se ei edes maksa mitään. Sen jälkeen pistin karusellin pyörimään ja menin koppiin istumaan ja yhtään liioittelematta tärisin järkytyksestä, ja halusin kovasti itkeä. Päivän käsittämättömin sankartekoni olikin se, että en kuitenkaan tehnyt niin. Jotenkin maagisesti pysyin koossa enkä tehnyt mitään noloa asiakkaiden edessä. Toivoa vaan sopii, ettei noin ahdistavia asiakkaita satu useammin kuin kerran kesässä.

Kaupunkiluontoa

Menin eilen taas vaihteeksi kovin myöhään nukkumaan, ja sitten valot sammutettuani ja peiton alle möngittyäni totesin, että jostakin kuuluu rapinaa. Ihmeteltyäni ja vähän säikyttyänikin sitä onnistuin paikallistamaan sen lähteen, ikkunaa vasten taistelevan yöperhosen. Vooooi. Tietystikin se piti saada ulos. Tuhrasin yllättävästi aikaa taiteilemalla lampun ja vähän rikkinäisen tuuletusikkunan kanssa ennen kuin sain luontokappaleen ulos yöilmaan. Kun aamullakin piti mukamas herätä ajoissa, jäivät unet vähän lyhyiksi.

Töissä ei vieläkään tullut lastenlaitetta, vaan ekaksi penkille odottelemaan ja sitten taas Kurulle. Mikäs siinä, se on kivoin laite, missä ikuna saan olla. Tänään oli aivan erityisen hysteerinen meininki, kiitos lyhyiden yöunien ja hassujen työkavereiden. Huonoa huumoria irtosi muun muassa siitä, että vaikka Kurun vedet oli juuri vaihdettu, sieltä lähti semmoinen kalanhaju, joka täytti puoli Ratalaaksoa. Ja siinä vedessähän ei takuulla mikään kala elä, joten ei voi kuin ihmetellä, mistä tuo johtuu. Jos olis oikeasti paljon pokkaa, vois tehdä huikean jäynän ja muiluttaa sinne pari kuollutta kalaa hillumaan... Onneksi ei ole, siitä voisi seurata onkhelmia.

Sankartekoja

Aamulla tein jotakin ihmeellistä: laitoin ihan itse ruokaa evääksi. Ensimmäinen kerta koko kesänä. Ongelmahan ei suinkaan ole ollut se, ettenkö jotaikin yksinkertaista osaisi väkertää, olen vain ollut niin kovin laiska aamuisin. Oli se mukavaa vaihtelua eineksille ja työpaikkaruokamätölle.

Töissä toimi taas se vasta kerran rikkoutunut sääntö, että jos odottaa jotakin, se ei takuulla toteudu. Luulin että tulisi lastenlaite, tulikin Pikajuna. Edellisen hajottavan junailupäiväni jäljiltä pelkäsin, että tästä tulee samanlainen, mutta sattui älytön tuuri. Kurulla oli jotakin vedenvaihtosäätöä, joten se oli kiinni puoli päivää, ja sieltä ylijääneet työntekijät kiersivät vuorotellen kavereinani junaa ajelemassa. Vaikka pidän itseäni perin epäsosiaalisena, tällä kertaa seurasta oli iloa. Kun ei ollut yksin, se kamala jono ja turvapuomeista rutisevat ihmiset eivät tuntuneet ollenkaan niin ikäviltä.

Kun Kuru sitten puoli kuuden maissa avattiin ja jäin yksin junailemaan, sain vähemmän kivoja kavereita. Semmoisia surisevia. Ampiaisia. Iiiiik. Jos on yksi ötökkä olemassa, mitä oikeasti pelkään, niin se ompi ampiainen. Olin kummiskin niin urhea, että en juossut kiljuen pakoon, vaan lätkin niitä ajopäiväkirjalla ja listin monta. Toivottavasti asiakkaat eivät huomanneet puuhiani, koska luultavasti se näytti kohtalaisen hämärältä.

Loppuhuomautuksena todettakoon vielä, että olen nyt jo useampana päivänä saanut työkavereilta hassua palautetta. Semmoista, että jaksan kuulemma aina olla tosi pirteä ja iloinen. Se on hassua sikäli, että joissain muissa porukoissa minulla on ennemminkin valittajan leima. Jotenkin sitä vain Linstillä on koko ajan se semmoinen hilpeä tätirooli päällä. Käytännössä siis larppaan kaiket päivät. Jeejee.

Se pyörii!

Pyörä on vaan loistokeksintö. Ei sitä tajunnut kaivata kun sitä ei ollut, mutta nyt on niin kiva sillä viillettää hirmuvauhtia Linnanmäeltä alas kotia kohti. Eilen illalla jo sitä testailin käymällä käväisemässä Lintsillä, ajelin sinne ja siellä piipahdin Vuoristoradan ja Linnunradan kyydissä. Tänään sitten pyörin töihin ja vietin vaihteeksi kymmenentuntisen Kurulla. Siellä oli letkeää, kuten tavallista.

Iltasella olisi ollut tarjolla Lintsin palkkisbileitä, mutta mitäs minä siellä... Sen sijaan kotoa löytyi ircistä sekä tapaturmaisia irl-uutisia että hyvin hämmentävää HaU:ta. Yrittää nyt sitten tässä nukkua muka. Pitäisi varmaan vaan vetäytyä nätisti aivottoman ja tyhmän viihteen puolelle ja jatkaa fanficcia, jonka aamupäivällä kaivoin tuolta jostakin esiin.

Welmu vs. Zärkänniemi

Nyt on naapurihuvipuisto tarkastettu, ja aika onnettomalla menestyksellä. Mä olen vaan niin huono, että ärsyttää. Kuvio meni niin, että ajelimme sunnuntai-illasta Nokialle mummeja ilahduttamaan, ja vaikka maanantaiaamuna ei ollut yhtään huvipuisto-olo, olin välttämättä sitä mieltä, että nyt mennään, kun oli suunniteltukin. Mentiin siis, vaikka kaikki oli sitä vastaan. Jälkeenpäin tulikin todettua, että jos olisin yhtään järkevämpi ihminen, olisi menty vasta tänään tiistaina, ja kaikki olisi ehkä sujunut vähän helpommin.

Särkässä viihdyimme suurimman osan maanantaista ja kiersimme aika lailla kaikki kohteet, eläinpuistoa ja delfinaariota myöten, mutta itse laitteista kävimme viimeisen laskelmani mukaan vain viidessä, mikä on täydellisen säälittävää. Aloitimme Koskiseikkailusta, jonka erinäiset yksityiskohdat saivat tämmöisen Hurjakurutyypin vihertämään kateudesta (ko. laitteet siis ovat periaatteessa saman valmistajan melkein samaa mallia). Itse rata ei tosin ollut sen ihmeellisempi, vaan tuntui vähän kesymmältä.

Koskenlaskun jälkeen piti mennä koeajamaan Half-Pipe, mikä melkein tappoikin koko päivän. Se oli pahuksen siisti, sitä en kiellä, mutta laitteen yhdistelmä keinumista, pyörimistä ja pelottavuutta aiheutti allekirjoittaneella pahimmanlaatuista huvipuistopahoinvointia. Sittenpä ei olisikaan enää innostanut mennä oikein mihinkään laitteeseen, vaikka oli monta, mitä olisin välttämättä halunnut kokeilla. Istuttuani aikani penkillä (ja tehtyäni semmoista ikävää, mille on paljon värikkäitä kielikuvia), kuitenkin toivuin sen verran, että menimme Tukkijokeen. Se on aina kiva, eikä siitä tule paha olo. Kävimme myöskin paikallisessa kummitusjunassa, joka on minusta kivempi kuin Lintsin.

Näillä main kiertelimme sitten niitä muita kohteita, ja sitten juuri kun aioimme taasen laitteisiin, alkoi ukostaa. Tyypillistä--koko kesänä en ole Lintsillä yhteenkään ukkoskuuroon törmännyt. Sateellahan harvemmin laitteita suljetaan, mutta ukkosella kyllä. Kuuron purjehdittua ohi koin, että nyt ehkä kestäisin tehdä sen, miksi oikeastaan Särkkään tultiin: testata Tornadon, Suomen parhaaksi kehutun vuoristoradan. Ja joo, oli se upea. Käsittämätön vehje kerrassaan, muuta ei voi sanoa. Ajon aikana ajattelin, että jos tästä jää paha olo, niin ei voi mitään, sen verran hienoa oli. Jäihän siitä aika ikävät jälkitunnelmat, jottei uudelleen olisi kyllä kestänyt mennä. Siispä sen jälkeen lähdettiin poispäin, kun ukkonenkin taas alkoi jyristä. Lopputuloksena siis: Zärkänniemi voitti Welmun aika helposti. Aika onnetonta, ettei huvipuistotyöntekijä kestä huvipuistoja.

Puistoreissun jälkeen lähinnä istuimme mummien sun muiden nurkissa ja söimme liikaa. Pitkän "matkakertomuksen" päätteeksi todettakoon, että reissun saldo oli kaiken kaikkiaan positiivinen. Särkästä viis, ennen kaikkea sain pyörän! Sukulaisten nurkissa tarpeettomana olleen, vanhan, mutta ihan laadukkaan. Työmatka lyhenee entisestään. Loistavaa.

Hassuja sukulaisia

Perjantai oli vaihteeksi kiva työpäivä. Pääsin Kurulle, ja meitä oli siellä neljä, mikä yhdessä sateisen ja kolean päivän kanssa aiheutti sen, ettei pahemmin ollut kiirettä. Oikein mukavaa oli myöskin se, että äiti, täti, veljet sekä serkut tulivat illaksi Lintsille. Ohessa tätini hankkimaa kuvallista todistetta siitä, kuinka olen työn toimessa tätinä.

Lintsin vierailun jälkeen seurasin muuta sukua Laaksolahteen. Hassua sinänsä, aikaisemmin ei minua ole pahemmin kiinnostanut sukulointi, mutta nyt oli oikeastaan jotenkin tosi mukava nähdä noita serkkupoikia. En muistanutkaan, miten hauskoja tyyppejä ne ovat--vaikka tietysti häviävät hassuudessaan ihan kirkkaasti pikkuveljilleni (jotka onneksi eivät harrasta blogien lueskelua).

Tässäpä siis olen vietellyt lomapäivää parhain mahdollisin tavoin, eli lähinnä telkkarin, sarjisten ja syömisen parissa. Kävimme myös äidin ja tädin kanssa uikkariostoksilla, ja nyt mulla on viimein bikinit, joita kehtaan ehkä jopa pitää (mutta niistä ei kyllä tule kuvia!). Vähän sellaiset 60-luku- ja/tai Bond-tyttö-jutut. Serkut häipyivät iltapäivästä, ja herra alikersantti (vanhempi pikkuveljeni siis) palaa huomenna sinne hämärään saaristotukikohtaansa. Sen sijaan, jollei mitään outoa tapahdu, minä, äiti ja pikkuveljistäni nuorempi (joskaan ei pienempi tuossa 190cm mitassaan) suuntaamme Tampereen seudulle, tapaamaan mummoja sekä Särkänniemeen! Voin sitten mennä ihmettelemään, miten muut sen huvipuistohomman hoitavat.

Rankaistus

Olen selvästi tehnyt jotakin pahaa. Ehkä se on tämä halu vältellä omaa elämää. Joka tapauksessa, minua on tänään rankaistu.

Aamulla pääsin todistamaan karmivaa luonnonilmiötä. Ei ole tullut keiteltyä kahvia täällä vähään aikaan. Suodatinpussi poroineen oli jäänyt keittimeen ja homehtunut ihan täysin. Se oli oikeasti villin näköinen, semmoista valko-beige-punertavaa nöyhtää vaan pöllähti, kun avasin sen. Ewww. En juonut aamulla kahvia.

Sen jälkeen jouduinkin sitten Helv... eikun siis, Hell... köh, tuota, Helikopteriin. Siis töissä. Kaamea päivä, kertakaikkiaan. Laite itsessään toimi paremmin kuin joskus alkukeväästä. Kumminkin siinä on edelleen sormia syövät lukot, jotka joutuu aina avaamaan ja sulkemaan joka ajoa varten, eli juoksentelemaan ympäri laitetta hyrränä, kun pitkä jono kasaantuu ja ihmiset odottavat nopeaa toimintaa. Ja pahinta taas olivat ne ihmiset, tietysti. En muista, milloin olisi tullut näin monta ääliöasiakasta yhtenä päivänä. Koko ajan tunkivat liian pieniä lapsia taikka ilman huoltajaa tai sitten yrittävät änkeä itse ilmaiseksi, kun ei vaan pääse ei. Iso osa niistä oli vielä kaiken lisäksi ruotsinkielisiä, niin pääsi sitten vielä häpeämään kielitaitoaan sen lisäksi, että tunsi itsensä ilkeäksi. Haluan sinne jonkun semmoisen valtavan lapun, missä sanotaan, että "lukekaa perkele ne pituusrajoitukset ennen kuin jonotatte, sitten tulee kaikille parempi mieli."

Arkea etsimässä

On se niin vaikeaa taas tämä pelistä eroon pääseminen. Eilen yritin sitä suorittaa katsomalla Karibian Piraatteja Ohr... eikun, Jukan kanssa, sekä pyörähtämällä Laaksolahdessa äidille seuraa pitämässä. Leffan ohessa tosin sain pitkällisesti selitellä HaU-juttujani, joten se ei oikeastaan auttanut. Edes keskustelu periaatteessa äärettömän kiinnostavasta mahdollisuudesta päästä ekaa kertaa ikinä kokeilemaan perinteistä pöytäroolipelaamista ei onnistunut innostamaan minua niin paljon kuin olisin luullut--ja toivonut.

Tänään tuli melko pakkopaluu arkeen, kun taasen piti raahautua töihin. Aamulla kävin tosin kahvilla erään vanhan kaverin kanssa. Yllättäen ne eivät olekaan kaikki unohtaneet mua täysin tai alkaneet vihaamaan mua, kun en ole pitänyt yhteyttä. Tiettyä varautuneisuutta oli ilmassa, mutta se on ollut ilmassa siitä asti, kun ko. entinen bestikseni löysi miehensä. Kaverien pariutuminen vain kertakaikkiaan ahdistaa minua. Nyt on tosin vielä enemmän syytä semmoisen angstiin, koska eräs kaverini on menossa lokakuussa naimisiin! Se on oikeasti pelottavaa.

Töissä sitten oli tuttua ja tavanomaista. Rinkelin vaksina seisoskelin, elikäs luin lippuja ja lastasin ihmisiä. Muuten leppoisaa, mutta vaksina ei saa painella nappeja, mikä on aina vähän tylsää.

...ja töistä palattuani kaikki toivo HaU-vapaista yöunista ja/tai iltamietteistä meni kiitos ingame-sähköpostin ja sitä seuranneen irc-säädön.

Uusi yritys...

... siis niinkun ilmaista jotakin järkevääkin siitä HaUsta. (Lapset, otsikkoon ei sitten saa viitata ekassa lauseessa.)

Peli tosiaan kesti koko viikonlopun: aloitimme Sannan kanssa pelaamisen junamatkalla kohti Turkua. Sen jälkeen ainoat pienet hetket offgamea olivat ne epäonnistuneet yritykseni torkkua yöllä sekä kahvin ostaminen kahvilasta, kun hahmoni ei sellaista juo, mutta itse en valvotun yöni jälkeen enää olisi kestänyt ilman. Peli päättyi kuuden maissa sunnuntai-iltana, ja tunnustettakoon, että viimeiset pari tuntia hahmoni lähinnä istui sohvalla ja yritti väsyneesti puolustaa näkemyksiään asioista, koska pelaaja vaan oli liian väsynyt. Pelin jälkeen istuskeltiin puistossa ja vielä hetki Cosmicissa. On se hassua--hengaan kovasti usein pelien jälkeen noiden ihmisten kanssa, mutta en tiedä, osaisinko olla, jos hengaisin vain muuten vaan. Pelit, etenkin pitkät sellaiset, vain jotenkin aina luovat sellaisen hassun yhteenkuuluvuuden illuusion, joka säilyy vähän aikaa vielä ingamen loputtuakin. Ainakin minulla siis. Saatan toki olla outo.

Koska Amatsoneistakin kirjoitin niin pitkällisen analyysin, ehkä voisin sanoa pari sanaa siitä, miksi tämä HaU nyt sitten oli niin mahtava. Ensinnäkin, kaupunkipeleissä vain on se aivan oma viehätyksensä, joka syntyy siitä, että ympäristö on oikea. Kaikki älytönkin tuntuu paljon todemmalta, kun sen ympärillä käyskentelee tavallisia ihmisiä hoitamassa omia asioitaan, ja on humppatapahtumia ja kadunvaltauksia ja semmoisia. Lisäksi HaU-pelit ovat yleensä pitkiä, mikä osaltaan lisää niiden todentuntuisuutta. Kun hahmot vielä ovat pelaajiensa itse suunnittelemia, ainakin periaatteessa castauksen pitäisi olla juuri oikein osuva, koska ainakin kokeneemmat pelaajat tietävät, mitä osaavat ja haluavat. Ja vaikka omassa hahmossani on vaikeasti pelattavia juttuja paljonkin, se on silti helpompi kuin joku tuhansia vuosia vanha amatsoni--helpompi myöskin kuin Toisen Totuuden tuhatvuotias feeniks-lintuni. Samoin kuin on minusta helpompi pelata itseään tyhmempää kuin älykkäämpää, on paljon helpompi eläytyä itseään nuoremman kuin paljon vanhemman elämään.

Eilinen meni ihan kokonaisuudessaan HaUsta toipumiseen. Kirjoitin elämäni pisimmän debriefin. Mulla on tapanakin kirjoittaa niistä pitkiä, koska pidän kirjoittamisesta, ja asiaa yleensä riittää hyvien pelien jälkeen. Tuo meni vaan jo hävettävän pitkäksi. Pakko oli tiivistää sitä edes sen verran, että sain sen lyhennettyä kymmenestä sivusta yhdeksään. Enpä sitten paljon muuta tehnytkään kuin kirjoittelin tuota. Taikka tavallaan, tein paljonkin, ja ihmeellisiä: näin kaveria, jota en ollut varmaan pariin kuukauteen nähnyt. Istuttiin Espan puistossa ja syötiin mansikoita ja juoruttiin. Se oli kivaa, ja olisi kiva, jos osaisi semmoista harrastaa useamminkin.

HaU - Vau!

Vau. Siistiä. Kivaa. Upeeta. Viikonlopun HaU oli ainakin minun osaltani kirkkaasti kampanjan paras peli tähän mennessä. Tapahtui paljon, asioita selvisi, tekemistä riitti, ja vaan ylipäänsä oli mahtavaa. Näitä yliadjektiiveja riittäisi enemmäksikin, mutta eiväthän ne tietysti pahemmin avaa tätä kenellekään, joka ei itse ollut paikalla. Hahmoni on edelleen todella siisti, vaikka edelleenkään en tiedä, osaanko pelata sitä ollenkaan niin kuin pitäisi - etenkin kun muut pelaajat ovat niin mainioita. Suurimmat kiitokseni kaikille heistä, jos nyt kanssapelaajistain kenkään tätä eksyy lukemaan.

Ainoana ikävänä asiana - vaikka sekin oli tavallaan cool - nukuin pelin aikana aivan järjettömän vähän. Pisin yritys ottaa torkut oli semmoinen puolitoistatuntinen sohvalla vietetty tuokio, jonka aikana en kumminkaan kyennyt kunnolla nukahtamaan. Pelin jälkeen sunnuntai-iltana olin oikeasti aivan sekaisin. Kuvaavana tilanteena, kotiin suunnatessani menini bussiaseman viereiseen Heseen. Tilasin juustoaterian ihan selvällä suomella, mutta kun myyjä sitten kysyi, että tuleeko se mukaan vai syönkö täällä, se oli jo liian vaikeaa. Ensin en vain tajunnut, mitä se sanoi, sitten vastasin jotain aivan täydellisen sekavia. "En... Eikun mukaan, ei kun siis... Joo siis, syön mä täällä." Se varmaan luuli, että mää olin vallan päissäni, mutta niinhän ne sanovat, jotta valvominen vastaa jonkinmoista humalatilaa.

Ihmetys.

Muuta ei voi kuin hämmästellä. Edellinen kirjoitteluni oli jo kovin positiivissävytteinen, mutta käsittämättömällä tavalla seuraavana päivänä (eli torstaina, eli eilen) meni kaikki vielä paremmin. Töissä pääsin ekaa kertaa tauottamaan, mikä on aivan luksustouhua. Saa olla useammalla laitteella vähän kerrallaan, niin ei mihinkään kyllästy, ja omat tauot ovat vähäsen pidempiä. Sitten sain myöskin laitettua viimein tään kaverikämpän irtisanomisilmoituksen, ja nettikauppa ilmoitti, että lähettävät sen oikean sarjiksen, ja käskivät pitää tämän väärän. Jee.

Tänään olen elänyt kovin odottavissa tunnelmissa. Aamulla ennen töitä kävin viime hetken HaU-proppi-shoppaamassa, ja valmista tuli. Lintsillä pyörittelin Kahvikuppikarusellia. Se on minusta Lintsin visuaalisesti miellyttävimpiä laitteita, joten mikäs sitä katsellessa. Paitsi että eräässä vaiheessa alkoi kovasti tehdä mieli kahvia, ja yksin laitteella olevalla ei ole mitään saumaa käydä ostamassa, vaikka kioski olisi ollut viiden metrin päässä. Oli se sitten kiva, kun nenän edessä pyöri jatkuvasti kaksitoista jättiläiskahvikuppia. Ihan hulluksihan siinä meinasi tulla.

Huomenna HaU.

Paistaa se päivä HC:llekin

Kappas kummaa, tänään en jatkakaan tilitystä. Tokihan eräät asiat vähän mättivät. Esimerkiksi valitukseni väärästä sarjiskirjasta sai epäilevältä vaikuttavan "aijaa, mikä sen ISBN-koodi on?" tyylisen vastauksen, ja HOASin asumisoikeudensiirto tuli takaisin oheistettuna "jätä myös irtisanomisilmoitus"-pyynnöllä.

Töissä tapahtui kummia. Ekaa kertaa ikinä sattui niin, että juuri kun olin ajatellut ihan tiettyä laitetta, pääsin/jouduin sinne. Laite oli HC:nä yleisesti tunnettu Vankkuripyörä (ent. High Chaparral), eli lasten maailmanpyörä. Sitä pidetään yhtenä vähemmän kivoista lastenlaitteista, koska siellä on aina kylmä, siellä ei käy kovinkaan paljoa ihmisiä, ja se on toiminnaltaan melkoisen hidas ja tylsähkö käyttäjälleen. Kaikki nuo piirteet olivat minusta eilen vain ja ainoastaan positiivisia. Täydellinen vastakohta toissapäivän kaoottiselle pikajunailulle. Vietin koko pitkän päivän autuaan ajatuksettomana koomaten--mitkään oman "elämän" ikävyydet eivät käyneet päässä lainkaan, vain välttämättömät työhön liittyvät jutut. Silloin kun ei asiakkaita ollut, tuijotin kaukaisuuteen miettimättä yhtään mitään. Ihanaa.

Iltaankin vielä riitti mukavia käänteitä, kun kovasti odottamani HaU-säätö alkoi. Ei millään malttaisi olla töissä enää, tahtoisi larppaamaan vain. Onneksi on vain kaksi päivää siihen. Yöllä iskivät heti HaU-unet, jotka olivat tällä kertaa harvinaisen jänniä. Unessa ei ollut edes peli meneillään, vaan ikään kuin aivan oikeasti olin Jaana. Siihen liittyi myös semmoisia kivoja yksityiskohtia kuin lentämistä ja aivan valtava James Bond-pahis-tyylinen laiterakennelma, ettei semmoisia missään larpissa tulla näkemäänkään.

Grrraaargh!

Eilen oli hyvä päivä. Pääsin ihmettelemään Lohikäärmettä. Se on siisti laite, joskin aika kuuma, mutta ei se eilen häirinnyt.

Tänään sitten... Tällaiset päivät pitäisi kieltää. Perkele. Aamulla kun kuulin olevani Pikajunalla, ajattelin, että OK. Se on yleensä ihan jees laite, mutta eipä nyt ollutkaan. Asiakkaita oli kovasti paljon, joten kaikki mahdollinen ärsyttävyys moninkertaistui. Joka hemmetin ajon alussa (yksi ajo ottaa noin neljä minuuttia) vähintään yksi tyyppi valitti, että "Nää turvapuomit ei oo kiinni!"--yksi ruotsinkielinen pikkutyttönen oikeasti oli paniikkikohtauksen partaalla, itki ja parkui äidilleen ettei ne ole lukossa--kun eivät ne sillä hetkellä vielä olleetkaan, mutta kaikki oli täydellisen hyvin ja normaalisti ja ne menivät lukkoon noin kymmenen sekuntia myöhemmin!
Ettäs tiedätte jos Lintsin Pikajunaan joskus eksytte:
a) Pikajunan turvapuomit lukkiutuvat vasta, kun laitetyöntekijä menee koppiin ja painaa nappia.
b) Silloin kun ne ovat lukossa, niissä on melko paljon liikkumavaraa. Juna menee kumminkin semmoista vauhtia, että jos onnistutte sieltä putoamaan, olette kelvollinen Darwin Award-kandidaatti.

Toistuvan ja tajuttoman ärsyttävän kitinän kuunteleminen oli tosin ehkä päivän pienimpiä tyhmiä asioita. Vielä tyhmempää oli esimerkiksi se, että kyytiin tuli kivoja ranskankielisiä lapsia, ja en vain tajunnut niiden puhetta, enkä osannut sanoa niille mitään. En tiedä, mitä varten sitäkin piti päälle kymmenen vuotta opiskella, kun ei mitään silti osaa. Lisäksi ajokopissa oli paljon kuumempi kuin ulkona tuulettimesta huolimatta, oikeasti tuskaisen tukalaa. Kaikki lupaavat synkät pilvet tietysti vain purjehtivat puiston yli ihan kuin vittuillakseen.

Päästyäni kotiin toivoin, että siellä keksisin jotain kivaa. Sen sijaan odotti postiluukun edustalla useampi ikävänsorttinen posti. Ensinnäkin nettikirjakauppa oli lähettänyt minulle jonkun aivan täydellisen väärän sarjakuvakirjan sen sijaan, mitä niiltä tilasin. Siitä sitten rustaamaan englanninkielistä valituskirjelmää. Lisäksi tuli kopio Helenin tekemästä kaveriasunnon irtisanomisesta, ja sen myötä äärettömän sekavat ja huonot ohjeet siitä, mitä minun pitää tehdä, jos haluan jatkossakin asua jossakin. Jätin asumisoikeudensiirtohakemuksen, mutta mun pitäisi ilmeisesti myöskin irtisanoa, en vain tiedä miten, tai millä päivämäärillä.

Eikä tässä vielä kaikki... mutta yleisen mielenterveyden säästämiseksi lopetan rutinani tähän. Lisää luultavasti huomenna, ei silloinkaan voi mitään kivaa tapahtua.

Teinix-ihq

Jahas, nämä kaksi vapaapäivääni onnistuivat siis välttämään kaavan. Kun toissapäivä oli larppipäivä, eikä ollenkaan "räyh", oli eilinen puolestaan enemmän "jes" kuin vain letkeän leppoisa. Käytiin iskän ja velien kanssa katsastamassa merivoimien vuosipäivää satamassa. Siellä oli hienoja sotalaivoja. Ei sillä, että minä niistä mitään tajuaisin, paitsi että näyttivät kivoilta, ja ohjaamo oli ihana, koska siellä oli niin valtavasti nappuloita--muun muassa kiva punainen "Man over board"-nappi. Kun Lintsin laitteistakin pidän eniten niistä, missä on nappuloita paljon ja voi itse tehdä jotakin, niin vähänkö tuommoista olis viel siistimpi ajaa! :-P

Toisaalta, Lintsin siisteimmistä laitteista puheenollen, kuulin isiltä loistouutisen, jonka olin missannut, kun ei minulle Helsingin Sanomia tule. Sehän piti heti Hesarista tarkistaa, ja siellähän se oli: kesän jännittävin Lintsi-uutinen. Uusi vuoristorata! Ja vielä joku über-ufo-prototyyppimalli! Voiko olla enää siistimpää!

(Näköjään teinix-mode jäi pahalla tavalla päälle sen jäljiltä, kun ihqutin niitä ihania merimiespukuisia poikia eilen. Tämä pahoittelee.)

(Ja for the record, mun mielestä ihq on kammottavinta suomenkielen epäkäyttöä, mitä kuunaan on keksitty. Pahoittelee toistamiseen.)

Terveisiä Saharasta

Amatsonien kuningatar on sitten takana päin. Se ei aiheuttanut minkäänasteista post-larp-masennusta, vaan ennemminkin jonkinmoisen epämääräisen tyytymättömyyden. Se on sinänsä tosi tyhmää, koska kaiken järjen mukaan peli oli erittäin kiva. Ehkä minusta on nykyään sitten tullut jotenkin tosi nirso pelieni suhteen. Pelissä oli todella paljon hyvin cooleja juttuja. Hiekkakuopat, jotka esittivät Saharaamme, olivat aivan loistava peliympäristö--niitä kuoppia tosiaan oli useampi, joista isoin oli valtava. Sää oli hurjan kuuma, mikä sopi peliin täydellisesti, vaikkei erityisen mukavalta tuntunutkaan. Muukin lavastus ja proppaus beduiinien telttoineen ja maagisine kivineen oli juuri mainiota. Oma puvustukseni oli yksi niistä vähän häiritsevistä asioista sikäli, että olin oikeastaan ainoa kunnon "viihdeamatsoni", eli kohtalaisen vähissä vaatteissa. Muut olivat rutkasti asiallisempia.

Hahmoni oli cool. Pandoran lippaan vartijana Euria oli seissyt vartiossa aika monta tuhatta vuotta--aina Atlantiksen tuhosta lähtien. Ja amatsonit olivat tietenkin Venuksesta, ja niiden pahimpia vihollisia olivat Marsilaiset. Cool. Pelin varsinaiset sankarit olivat kumminkin brittiseikkailijoita, jotka olivat myöskin cool, kuten olivat myös niiden viholliset, pahat ja katalat natsit. Siistejä olivat myös ystävämme beduiinit. Lisäksi minulla oli iso miekka sekä aito lakanaviitta, jotka olivat teinillä tavalla tosi mageet, ja niissä oli hauska kiipeillä hiekkakuopan reunoja.

Jokin siis kuitenkin tästä kaikesta coolista ja siististä jäi puuttumaan. Pelin jälkeen nimittäin jäi tunne, että en oikeastaan tehnyt mitään. Loppujen lopuksi meillä amatsoneilla oli kohtalaisen vähän puuhaa, ja sen lisäksi kuningatar oli pimittänyt meiltä riviamatsoneilta kaiken tiedon siitä, mitä oli tekeillä. Lisäksi Euria oli vielä pelaajaansakin epäsosiaalisempi, joten ei pahemmin tullut juteltua satunnaisten vastaantulijoiden kanssa. Siispä lähinnä kyyläsin koko pelin muita ja yritin tajuta, mitä ihmettä tässä on tekeillä, ja toimin semmoisena jännittävänä natiivina (naissoturi ja kaikkea!), mitä ne ulkomaailmasta tulleet voivat ihmetellä. Joidenkin juttujen suhteen tuli myös kovin ratakiskotettu olo. En tosin myöskään ole tyytyväinen omaan pelaamiseeni.

Tilityksestä huolimatta, minulla kumminkin oli kivaa. Ei ehkä täydellisen loistokivaa, mutta kuitenkin, vaikea on keksiä hauskempaakaan tapaa viettää tuommoinen helteinen vapaapäivä.

Kolmas kerta sanoo Kotkot

Koska mulla ei edelleenkään (juurikaan) ole muuta elämää, niin täytynee taas tilittää töitä (vaikka tänään juuri onkin myös "muuta elämää" tiedossa). Torstaina kävi kumma tuuri ja tuli iloinen yllätys: olin taas Kurulla. Se oli kivaa. Eilen elikäs perjantaina kävi myöskin kumma tuuri ja tuli "iloinen" yllätys: olin taas Kotkotissa, kolmatta kertaa. Mutta ei se mitään: olen kokenut jonkun oudon Kotkotusherätyksen, ja musta se on nykyään oikeastaan varsin mukava laite. Kuumana päivänä kiva, kun tuulee paljon, väkeä ei useinkaan ole liikaa, ja vielä kun on laitteella yksin, saa bonuspitkiä taukoja. Eikä se taustamusiikkikotkotuskaan häiritse enää juuri yhtään. Outoa, mutta eilinen meni nopsasti siellä.

Eilen sitten kymmenen jälkeen illalla, kun pääsin kotiin, sääsin ties kuinka pitkään vielä Amatsonien kuningattaren proppejani. Menin nukkumaan liian myöhään, mutten osannutkaan nukkua. Vaikka kaiken järjen mukaan tiedossa pitäisi olla erinomaisen rento ja hauska peli, jotenkin jännitän sitä enemmän kuin mitään larppia aikoihin. Johtunee siitä, että sen lisäksi, etten ole pariin kuukauteen pelannut mitään, en ole hyvin pitkään aikaan pelannut muuta kuin kampanjahahmoja. Lisäksi tämä amatsooni-hahmoni ei ole sellainen "hei, olen ihan pihalla"-tyyppi kuin useimmat hahmoni viimeisen vuoden aikana.

Angstista unta

Jonkun kerran olen viime viikkoina nähnyt oikeasti niin häiriintyneitä unia, ettei niitä näin julkisesti voi edes selostaa. Sen sijaan viime yö oli niin pahuksen kuvaava tämän hetken angstiini ja yksinäisyyteni liittyen, että nyt selostan. Näissä ei edes ole mitään häiritseviä henkilöitä tai muuta semmoista, mikä pitäisi sensuroida.

Ensinnäkin, ajoin autoa, mutta kun en oikein osaa niin hyvin, niin unessani ajelin aivan miten sattuu, hirveää vauhtia läpi kaikkien risteyksien punaisia päin, koska en jotenkin saanut sitä pysähtymään, vaikka painoin jarrua. Jotenkin painoin väärin sitä, tai en osannut pitää kytkintä oikeassa asennossa, tai jotain. Kuvaavasti olin tietenkin autossa yksikseni, eikä kukaan muu liikenteessä liikkuva tuntunut kiinnittävän mitään huomiota kaahailuuni. Ihmeen kaupalla kumminkin siitä selvisin. Se oli vähän kuten mun elämä tähän asti, joissain suhteissa--toisaalta, tiedän monien menevän paljon, paljon lujempaa ja enemmän punaisia päin. Mun "hurjastelu" on sitä vain mun omasta näkökulmasta, ja muu maailma sitä tuskin huomaa, koska olen niin helvetin tylsä ja näkymätön ja harmaa.

No sitten toiseksi, unessani jossakin kohti minut oli myrkytetty, ja lähinnä vain odottelin kuolemaa. Ei se loppujen lopuksi tullut, vaan uni loppui ensin. Jotenkin kuitenkin tuo kamalalla tavalla vastasi eräitä ajatuksia, joita päässäni liikkui ennen kuin nukahdin. Sellaisia tyypillisimpiä teiniangstiajatuksia tasolta "kukaan ei välitä musta" ja taas toisaalta "elämälläni ei oikeasti ole mitään merkitystä". En saanut unta ennen kuin ties milloin, ja päädyin jopa kirjoittamaan vanhaan paperiseen päiväkirjaan pari tosi ahdistunutta sivua, mitä tapahtuu ehkä neljä kertaa vuodessa. Mun elämä juuri tällä hetkellä ei ole elämää, ja mä tiedostan sen. Toisaalta, kun katson taaksepäin, en edes tiedä, onko se koskaan ollut sen enempää. Haluaisin tehdä sille jotain, mutten kuollaksenikaan (heh) keksi, mitä.

Kaavamaista vapaata

Taas tuli todistettua tämä vapaapäiväin käyttäytymiseni kaavamaisuus. Kuten jo ties kuinka moneen otteeseen, olin kahdesta vapaapäivästä ensimmäisen ylettömän kärttyisä, eikä mikään toiminut. Eilen siis menin taas vaihteeksi shoppaamaan, ja sain ostettua vain ja ainoastaan sandaalit (mikä oli tavoitekin tosin) sekä pari korua larppipropeiksi - vaikka kulutin varmaan kuusi tuntia alennusmyyntejä kierrellen ja sovitin läjäpäin vaatteita. En näköjään vaan osaa shoppailla. Mulla pitää olla täsmälleen joku visio siitä, mitä etsin ja tarvitsen, ja osaan ostaa vain sen, enkä mitään muuta. Raahauduin sitten illaksi Laaksolahteen, koska jotenkin tuolla "oikeasti" kotona harvemmin tulee oltua ärtynyt.

Tänään nukuin onnellisen autuaasti pitkään ja heräilin hitaasti, tyypillisissä toisen vapaapäivän letkeissä tunnelmissa. Juuri kun olin saanut aamiaismurot lautaselle ja löytänyt netistä hassun pätkän ficciä, jonka ajattelin lukea, soi känny. Siellä oli oppilaani äiti, joka ihmetteli, että eikös meillä pitänyt olla sellotunti noin puoli tuntia sitten. Hupsistaheijaa, jotenkin olin ihan kuvitellut sen olevan illalla. Mutta ei se mitään, olin edelleen niin onnellisen jälkimmäisvapaapäiväinen, ettei se oikeastaan tuntunut liian nololta tai kamalalta. Sitten vaan äkkiä ylös ja ulos ja opettamaan. Ihan mukava toisaalta, että se tunti oli heti aamusta. Jäi loppupäivä aikaa laittaa ruokaa, heilua peilin edessä amatsoonikuteissa sekä vähän soitella kaikkia hauskoja vanhoja kappaleita--todella huonosti, koska en oikeasti ole harjoitellut niin mitään ihan järkyttävän pitkään aikaan.

Loppuun todettakoon, että nämä kaksi päivää olen myöskin sivutoimisesti potenut taas vaihteeksi kauheaa angstia tästä epäsosiaalisuudestani. Sitä ei yhtään auta kämppis, joka hengaa kaiket päivät niiden kavereiden kanssa, joiden seurassa ihan tosissani haluaisin olla, mutten vain saa aikaiseksi. Bonuksena aina välillä hyökkää yleinen "elämäni tarkoitus"-angsti, eli se huoli siitä, että en oikeasti tee mitään järkevää, ja jos jatkan näin, niin tuskin tulen ikinä tekemäänkään. Pitäisi vaan vaihtaa opiskelupaikkansa. Ne molemmat. Johonkin yhteen ainokaiseen uutukaiseen, missä olisi jotakin järkeä, ja mistä voisi joskus työllistyä.

Tööt

Viikonloppu meni Rekkarallia pyöritellessä. Siinä on semmoinen kiva äänimerkkinappula, jota voi painaa, että kuuluu tööt. Samoin viikonlopun jäljiltä oli fiiliskin aika tööt - kaksikymmentä tuntia samalla laitteella, ja kun se vielä on niin tosi pop laite, että muksuja on koko ajan jonossa, yleensä vanhempien kanssa... Ja kun aikuisia mahtuu yhteen ajoon aika lailla tasan viisi kappaletta, niin jonokaan ei etene... Joo, tööt on ihan hyvä sana kuvaamaan sitä, miltä illalla tuntui.

Eilen oli onneksi "vanhat työntekijät lastenlaitteilla"-ylläripäivä, mikä tarkoitti sitä, että me uutukaiset ekavuotelaiset pääsimme niille isommille laitteille. Olin pitkästä aikaa Hurjakurulla, ja on se vaan luksusta. Ainoana harminaiheena muuan työkaveri päätti, että mä olen niin käsittämättömän hassun näköinen, että se repesi joka kerta, kun katsoi mua kohti. Aluksi se oli tavallaan ihan hassua, mutta kun sitä jatkui tuntikaupalla, se muuttui absurdilla tavalla ahdistavaksi. Jos mä oikeasti näytän jotenkin niin äärettömän huvittavalta, ei mikään ihme, jos sosiaalinen elämä useinkin ontuu... (--olkoonkin, että isompana syynä siihen ihan oikeasti on vain oma taipumus vetäytyä syrjään ja olla ottamatta yhteyksiä mihinkään suuntaan)

Arrrr

Ooh, mikä kosminen yhteensattuma. Juuri kun minulle oli osoitettu mahtaisa, selvästikin todellisen perimmäisen totuuden löytänyt uskonto, jolle merirosvoilla on vallan erityinen merkitys, päädyin töissä yllättäen taasen Merirosvolaivaan. Harvinaisen huonoa/hyvää tuuria, koska edellisestä kerrasta tuli juurikin viikko täyteen. Sidoin siis piraattihuivin päähäni ja vietin päiväni kohottamalla päivän piraattikiintiötä, kantaen näin pienen korteni kekoon estääkseni ilmaston lämpenemistä, tuhoisia sääilmiöitä, ja muuta vastaavaa kamaluutta, jonka merirosvojen määrän väheneminen aiheuttaa.

Et silleen.