Uusi yritys...

... siis niinkun ilmaista jotakin järkevääkin siitä HaUsta. (Lapset, otsikkoon ei sitten saa viitata ekassa lauseessa.)

Peli tosiaan kesti koko viikonlopun: aloitimme Sannan kanssa pelaamisen junamatkalla kohti Turkua. Sen jälkeen ainoat pienet hetket offgamea olivat ne epäonnistuneet yritykseni torkkua yöllä sekä kahvin ostaminen kahvilasta, kun hahmoni ei sellaista juo, mutta itse en valvotun yöni jälkeen enää olisi kestänyt ilman. Peli päättyi kuuden maissa sunnuntai-iltana, ja tunnustettakoon, että viimeiset pari tuntia hahmoni lähinnä istui sohvalla ja yritti väsyneesti puolustaa näkemyksiään asioista, koska pelaaja vaan oli liian väsynyt. Pelin jälkeen istuskeltiin puistossa ja vielä hetki Cosmicissa. On se hassua--hengaan kovasti usein pelien jälkeen noiden ihmisten kanssa, mutta en tiedä, osaisinko olla, jos hengaisin vain muuten vaan. Pelit, etenkin pitkät sellaiset, vain jotenkin aina luovat sellaisen hassun yhteenkuuluvuuden illuusion, joka säilyy vähän aikaa vielä ingamen loputtuakin. Ainakin minulla siis. Saatan toki olla outo.

Koska Amatsoneistakin kirjoitin niin pitkällisen analyysin, ehkä voisin sanoa pari sanaa siitä, miksi tämä HaU nyt sitten oli niin mahtava. Ensinnäkin, kaupunkipeleissä vain on se aivan oma viehätyksensä, joka syntyy siitä, että ympäristö on oikea. Kaikki älytönkin tuntuu paljon todemmalta, kun sen ympärillä käyskentelee tavallisia ihmisiä hoitamassa omia asioitaan, ja on humppatapahtumia ja kadunvaltauksia ja semmoisia. Lisäksi HaU-pelit ovat yleensä pitkiä, mikä osaltaan lisää niiden todentuntuisuutta. Kun hahmot vielä ovat pelaajiensa itse suunnittelemia, ainakin periaatteessa castauksen pitäisi olla juuri oikein osuva, koska ainakin kokeneemmat pelaajat tietävät, mitä osaavat ja haluavat. Ja vaikka omassa hahmossani on vaikeasti pelattavia juttuja paljonkin, se on silti helpompi kuin joku tuhansia vuosia vanha amatsoni--helpompi myöskin kuin Toisen Totuuden tuhatvuotias feeniks-lintuni. Samoin kuin on minusta helpompi pelata itseään tyhmempää kuin älykkäämpää, on paljon helpompi eläytyä itseään nuoremman kuin paljon vanhemman elämään.

Eilinen meni ihan kokonaisuudessaan HaUsta toipumiseen. Kirjoitin elämäni pisimmän debriefin. Mulla on tapanakin kirjoittaa niistä pitkiä, koska pidän kirjoittamisesta, ja asiaa yleensä riittää hyvien pelien jälkeen. Tuo meni vaan jo hävettävän pitkäksi. Pakko oli tiivistää sitä edes sen verran, että sain sen lyhennettyä kymmenestä sivusta yhdeksään. Enpä sitten paljon muuta tehnytkään kuin kirjoittelin tuota. Taikka tavallaan, tein paljonkin, ja ihmeellisiä: näin kaveria, jota en ollut varmaan pariin kuukauteen nähnyt. Istuttiin Espan puistossa ja syötiin mansikoita ja juoruttiin. Se oli kivaa, ja olisi kiva, jos osaisi semmoista harrastaa useamminkin.