Sankartekoja

Aamulla tein jotakin ihmeellistä: laitoin ihan itse ruokaa evääksi. Ensimmäinen kerta koko kesänä. Ongelmahan ei suinkaan ole ollut se, ettenkö jotaikin yksinkertaista osaisi väkertää, olen vain ollut niin kovin laiska aamuisin. Oli se mukavaa vaihtelua eineksille ja työpaikkaruokamätölle.

Töissä toimi taas se vasta kerran rikkoutunut sääntö, että jos odottaa jotakin, se ei takuulla toteudu. Luulin että tulisi lastenlaite, tulikin Pikajuna. Edellisen hajottavan junailupäiväni jäljiltä pelkäsin, että tästä tulee samanlainen, mutta sattui älytön tuuri. Kurulla oli jotakin vedenvaihtosäätöä, joten se oli kiinni puoli päivää, ja sieltä ylijääneet työntekijät kiersivät vuorotellen kavereinani junaa ajelemassa. Vaikka pidän itseäni perin epäsosiaalisena, tällä kertaa seurasta oli iloa. Kun ei ollut yksin, se kamala jono ja turvapuomeista rutisevat ihmiset eivät tuntuneet ollenkaan niin ikäviltä.

Kun Kuru sitten puoli kuuden maissa avattiin ja jäin yksin junailemaan, sain vähemmän kivoja kavereita. Semmoisia surisevia. Ampiaisia. Iiiiik. Jos on yksi ötökkä olemassa, mitä oikeasti pelkään, niin se ompi ampiainen. Olin kummiskin niin urhea, että en juossut kiljuen pakoon, vaan lätkin niitä ajopäiväkirjalla ja listin monta. Toivottavasti asiakkaat eivät huomanneet puuhiani, koska luultavasti se näytti kohtalaisen hämärältä.

Loppuhuomautuksena todettakoon vielä, että olen nyt jo useampana päivänä saanut työkavereilta hassua palautetta. Semmoista, että jaksan kuulemma aina olla tosi pirteä ja iloinen. Se on hassua sikäli, että joissain muissa porukoissa minulla on ennemminkin valittajan leima. Jotenkin sitä vain Linstillä on koko ajan se semmoinen hilpeä tätirooli päällä. Käytännössä siis larppaan kaiket päivät. Jeejee.