Tyhmää

Heräsin kovin myöhään, ja siltikin kun pääsin seinälle saakka, oli jotenkin ihan pöhlä olo. Kiipeily oli tosi voimatonta. Paria uutta reittiä liidailin, yksi oli erityisen kiva, mutta jäi aika kesken. Kiipimän jälkeen jämähdin Laaksolahteen syömään, lojumaan ja katsomaan kaikkea käsittämättömän tyhmää telkkarista. Ei todellakaan ole suuri menetys, ettei kotona ole TV:tä.

Perkkaalle palattuani siivoilin melkein puoleen yöhön. Siinä vaiheessa, kun päätin, että pitäisi nukkua, en osannutkaan mennä nukkumaan, vaan jumitin nettiin. Olen näköjään saavuttanut hyvin tutun ja täysin hyödyttömän mielenhäiriön, joka toimii siten, että pelkään, että jos menen ajoissa nukkumaan, ehdin ajatella asioita ennen kuin nukahdan. Jonakin iltana näin nimittäin kävi, ja ajatteleminen johti hyvin nopeasti angstiin. Ajattelemisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Siispä välttelen ajattelemista surffailemalla niin myöhään, että väkisinkin nukahdan sitten heti, kun laitan koneen pois. Ääh. Voisin selostella pitkällisestikin, mistä angstaan ja niin edelleen, mutta jätetään väliin, ei se oikeasti ole kovin kiinnostavaa (eikä edes uutta).

Kerrankin lyhyt entry.

Heräsin. Menin töihin. Tulin töistä. Menin nukkumaan. Siinäpä se, oikeastaan.

Lisäyksenä, jos joku osaa kertoa minulle, mikä ihme on niiden semmoisten esim. liikenteessä tai koulun liikuntatunnilla joskus näkyvien muovikartioiden, AKA törppöjen tai tötsien oikea nimi, niin kertokaa heti. Töissä oli nimittäin semmoisia radalla, mutten minkäänmoisella pähkäilyllä päiväni aikana tai jälkeenpäinkään keksinyt, miksi niitä virallisesti pitäisi kutsua.

Pläh

Eipä ollut perjantai päiväni mun, ehei. Herätys Turussa kuudelta, että ehdin seitsemän bussiin (kun jostain syystä seiskalta ei mene junaa). Perkkaalla oli aamupäivä aikaa tehdä asioita ennen töihin lähtöä. Niinpä muun muassa pesin pyykkiä, tapasin Mirjan, ja tilasin remonttireiskasedän korjaamaan toimimattoman vessan. Hiphei. Etenkin viimeisin kohta listassa oli todella viihdyttävä ja hauska.

Iltapäivästä raahauduin töihin. Koska olin nukkunut alta kuusi tuntia ja senkin jostain syystä todella huonosti, väsytti ihan järjettömästi. Onneksi metron ajo ei vaadi ajattelua. Päivän oikeasti hauskin osuus oli ajosarjassani ollut kohta, jossa kuului jäädä Ruoholahdessa länsipään ohjaamoon istumaan, kun toinen kuski ajoi koko matkan itään. Siispä istuskelin junan väärässä päässä ja katselin maisemia. Hih. Lisäksi oli kiva, kun työpäivä päättyi Rautatientorille, oli paljon kätevämpi kotimatka.

Sinne ja takaisin

Torstaina ajelimme yön aikana ilmaantuneen Mirin kanssa Turkuun. Nimenomaan ajelimme, monikon 1. pers. koska uskaltauduin ratin taakse hetkiseksi alkumatkasta. Se oli todella pelottavaa. Jotain sitä vielä osasi, mutta tuntui se vaan hirvittävän vieraalta puuhalta. Oli myös oikein hyvä valinta vaihtaa kuskia melko aikaisin, koska sitten alkoi olla niin sateinen ja kurja keli, että minua pelotti, vaikken edes ollut kuskina.

Turussa keksimme kuluttaa iltamme käymällä leffassa. Leffaksi valikoitui vähän suppeasta kiinnostavien kuvien valikoimasta I am Legend, joka yllätti positiivisesti. On se hyvä joskus olla yleissivistymätön, kun saattaakin saada enemmän zombeja kuin odotti. Innostuimme örisevistä epäkuolleista niin suuresti, että kutsuimme itsemme Mäkeen katselemaan Day of the Deadin. Näin paikkautui ainakin yksi pieni yleissivistysaukko, pitäisi vielä nähdä sarjan muutkin osat. Oli kyllä vallan mainio leffa sekin, vaikken selvästi taaskaan osannut pelätä tarpeeksi.

Perjantain aamupäivän tapoin muun muassa käväisemällä kaupungissa katselemassa larppivaatetusta, mutta väkeä oli niin liikaa, ettei siellä kauaa viitsinyt pyöriä. Onneksi Kiipeilypalatsilla oli ennemminkin yllättävän tyhjää, vaikka olimme liikkeellä isolla porukalla, hämeenlinnalaisvahvistuksin. Tuli taas aikasta reippaasti kiivettyä, ja olin kovin tyytyväinen, kun sain liidattua Teh Möykkyreitin. Voinen nyt virallisesti julistaa, ettei minulla enää ole sen reitin kanssa mitään ongelmaa. Sormatiakin kävin taas katselemassa katossa, mutten juurikaan päässyt pidemmälle kuin viimeksi. Kattokiipeilyä pitäisi harjoitella, ongelma vain on, että Tapanilassa on siihen kovin vähän mahdollisuuksia.

Kiipeilyn jälkeen etsimme ravintolan, ja löysimme komediaa. "Pudotin sit viimeisen suklaakakun lattialle", totesi tarjoilija kovaan ääneen toiselle. Joulupyhien jälkeen keittiöstä oli melkein kaikki loppu, ruoan saaminen kesti, ja henkilökunnalla oli niin "kivaa", että huonolle läpälle ei löytynyt rajoja. Meidän jälkeemme saapuneet käytännössä käännytettiin pois heti ovelta, kun ei enää ollut mitään, mitä tarjota. Olipa ensimmäinen kerta, kun olen tämmöiseen tilanteeseen törmännyt. Se oli ehdottomasti enemmän hupaisaa kuin kurjaa, koska ruokaa kuitenkin saatiin, ja se oli varsin hyvää. Syömisen jälkeen käväistiin Cosmicissa, missä ei ollut muita, ja siirryttiin Mirille pelaamaan hämeenlinnalaisten tuomaa Colossal Arena -peliä, jossa lyötiin vetoa hirviöiden puolesta. Hii. Olin päättänyt, että pelin päätyttyä jälkeen lähden kotiin, mutta onneksi tulin vilkaisseeksi Reittiopasta ennen kuin liikuin mihinkään--olisin joutunut odottamaan Helsingin keskustassa puolitoista aamuyön tuntia, ennen kuin olisin päässyt sieltä Espooseen. Selvisipä sitten tämäkin, että on mahdoton ajatus lähteä Turusta pois puoliltaöin, jos ei ole viikonloppu.

Poikkeuksellinen perinnejoulu

Jouluaaton aamupäivälle löytyi jouluisaa puuhaa, vaikka olinkin kotona: väsäsin bataattilaatikkoa. Se oli yllättävän helppoa, ja siitä tuli myös oikein hyvää, kuten myöhemmin joulupöydän ääressä havaittiin. Jouluruokailu (ja toki muukin jouluilu) tapahtui perinteiseen tyyliin perheen kesken mummilassa Nokialla, mihin ajeltiin iltapäivästä, jokseenkin normaalia myöhemmin, koska Nokian vesikriisi ei innostanut viipyilemään siellä kovin kauaa. Laaksolahdesta raahattiin mukaan monta litraa kelvollista espoolaista vesijohtovettä, ja salaattikin tehtiin etukäteen, ettei sitä tarvisi pullovedellä huuhtoa. Mummilan kraanavesi tuoksui vienosti kloorille, eikä sitä tehnyt mieli käyttää mihinkään. Käsienpesu korvattiin käsidesigeelillä. Kummasti sitä alkoi miettiä, miten itsestäänselvyytenä on tottunut tuon juoksevan puhtaan veden ottamaan.

Puhdasta pullovettä oli toki riittävästi joulun ajaksi, joten eipä tuo poikkeustilanne pahemmin häirinnyt. Ruoka oli yhtä hyvää kuin aina, ja lahjojen avaaminen edelleen melkein yhtä kivaa kuin muksuna. Muutenkin oli leppoisaa ja lystiä viettää pitkästä aikaa edes päivä-pari perheen kesken, joulu kun on nykyään minulle ainoa tällainen sukulaisten keskuudessa juhlittava juhla. Ehkä jollain tasolla henkilökohtaista joulurauhaisuuttani vähän häiritsi tieto siitä, että palaisimme jo seuraavana päivänä Espooseen, joten lusmuttavaa tapettavaa aikaa ei oikeastaan olisi. Hassua sinänsä, silloin, kun sitä on, sen usein kokee riesaksi, mutta nyt, kun sitä ei ollut, tuntui, että jotain puuttuu. Muutenkaan en oikein osaa kokea olevani lomalla, kun periaatteessa tekemistä on niin vähän silloinkin, kun on "arki", ja toisaalta taas tämä "joululoma-aika" on minulla kohtalaisen täynnä kaupungista ja paikasta toiseen poukkoilua ja monenlaista puuhaa.

Joulupäivänä syötiin lisää jouluruokaa, tavattiin serkkuja, noudettiin mummille lisää vettä vedenjakelupisteestä, ja sitten iltapäivästä suunnattiin kohti Espoota. Juuri korttinsa saanut Jeo päästettiin rattiin, Olmi ja äiti huusivat kilvan päällekkäin ajo-ohjeita, ja minulle nousi kirkkaasti mieleen muisto siitä, miten minä ajamista inhosinkaan, nimenomaan tuollaisissa olosuhteissa, kun kakkoskuskit ovat kaikki parempia kuin itse minä ja kiljuvat ohjeita niin, ettei tiedä, ketä kuunnella, ja kaikkia kyydissä olijoita jännittää vähäsen. Tulipa kuitenkin myös olo, että jo se nyt on, pitäisi minun kyllä jossain välissä taas tarttua rattiin. Kyllä minä sentään tajuan, että on tyhmää, ettei yhtään aja, vaikka on kortin vaivautunut hankkimaan.

Perinteikäs poikkeusjoulu

Lauantaina oli perinteinen Turkujoulu, eli siis sushia Mirillä. Otin päävastuun misokeitosta, tosin muut saivat auttaa aika paljon, koska en oikeasti yhtään tiennyt, millaista sen pitäisi olla. Lopputulos taisi loppujen lopuksi olla oikein onnistunut. Hirmuisen väkertämisen jälkeen saatiin makirullatkin pyöriteltyä, ja niistäkin tuli (taas) mainioita. Lisäksi kokeiltavana oli viittä eri laatua wasabia, joista yksi oli ehdottomasti ylitse muiden. Selvästi huono seura on vaikuttanut minuun: olen oikeasti alkanut hieman ymmärtää tulisen ruoan viehätystä, ja uskaltaudun maistamaan asioita sen sijaan, että välttelisin niitä.

Sushi-iltamat olivat periaatteessa oikein kivat, oli mukava nähdä ihmisiä ja hengata ja kokkailla ja häröillä. Ikävä kyllä saimme niihin myös perinteisen perhejoulumaisen elementin, kun onnistuimme (tai lähinnä, minä onnistuin) vaihteeksi Mirin kanssa saamaan aikaan oikein reippaan kriisin. Tyhmää, tyhmää, tyhmää. Pitää toivoa, että edes opin tästä jotain.

Sunnuntain tehtävä oli selvitä pois Turusta. Liikkeellelähtö vaati aikansa, mutta onnistuihan se lopulta. Perkkaalla pakkasin vielä viimeisen joululahjan. Jee jee.

Sitä saa mitä tilaa

Valiteltuani viime viikolla, että on ihan lusmu olo ja liian vähän tekemistä, tällä viikolla onnistuin kyllä korjaamaan tilanteen todella taidokkaasti.

Keskiviikkona oli iltavuoro metrossa. Kuten aina, aamupäivä meni ohi kovin äkkiä (lähinnä joululahjojen merkeissä) ja sitten olikin jo aika mennä töihin, mistä kotiin pääsin vasta puolenyön jälkeen. Ajaminen oli taas jännää sen parin ekan kierroksen ajan, kun 80 km/h tuntui oikeasti nopealta ja kuuttakymppiä asemalletulo aivan hullulta ajatukselta. Sen jälkeen siihen taas tottui. Työpäivä oli pitkä, ja kotona piti vielä väkertää joululahjat valmiiksi asti. Siinä meni melkein koko yö, nukkumaan pääsin joskus neljältä. Olo oli aika epätoivoinen siinä vaiheessa.

Torstaina piti herätä ennen kymmentä, että ehti kiipeämään. Kiipeämisestä ei tietenkään tullut yhtään mitään, kun väsytti niin älyttömästi. Sen jälkeen oli reilu puoli tuntia aikaa syödä ja koota tavaransa, ennen kuin piti suunnata Kulosaareen opettamaan. Yllättäen kävi ilmi, että tämä saattoikin olla viimeinen tuntini kyseisen oppilaan kanssa vähään aikaan, koska tämä saattaakin yllättäen olla muuttamassa Espanjaan. Vau. Kulosaaresta suorinta tietä Töölöön, Lauralle, missä oli AOK:n pienimuotoinen välitapaaminen, lähinnä joululahjontaa varten (tämän takia niillä lahjoilla oli niin kiire, että niitä piti tehdä yötä myöten). Ajoissa kotiin ja nukkumaan. Ei kuitenkaan tarpeeksi ajoissa.

Perjantaina herätys oli ennen viittä: viisaana ihmisenä olin ottanut töistä aamuvuoron--ensimmäistä kertaa sitten kurssin ajoharjoittelujen. Loppujen lopuksi herääminen ja ajelu oli yllättävän tuskatonta. Epätoivoisen väsyneeksi olo muuttui vasta, kun pääsin töistä pois, ja tiedostin, että niin, nyt sitten pitäisi jaksaa vielä vaikka mitä. Illalla oli nimittäin ohjelmassa jouluheviä. Raskasta joulua -keikka Tavastialla oli aivan mainio, ja kummasti siellä jaksoi riehua. Tuli siis kiljuttua joululauluja niin kovaa kuin vain lähtee ja heiluttua ja hypittyä ja moshattua. Keikan jälkeen oli väsymys niin suuri, että vaikka kovasti uhkailtiin, en loppujen lopuksi joutunut ajamaan Turkuun, koska olin niin kuollut. Nukkumaan pääsin sitten joskus puoli viiden maissa--24h sen jälkeen, kun aamuyöstä heräsin. Huh.

Viimeinen soittotunti

Tiistai oli vuoden viimeinen koulupäivä. Aamupäivästä konsalle, jossa tuttuun tyyliin oli näin lähellä joululomaakin vielä ihan täyttä, ja jouduin jonottamaan harjoituskoppia. Vähän harjoittelua, sitten soittotunti. Viimeinen sellainen, ei vain ennen joulua, vaan ikinäkoskaan. Joulun jälkeenhän olen Stadiassa yliajalla, ja yliajalla ei saa soitto-opetusta--etenkään, kun on jo suorittanut kaikki soitto-opinnot. Ei minun kai vieläkään kaikkea kuulu osata, mutta nyt pitäisi ainakin osata harjoitella itsenäisesti. Epäilenpä suuresti. Tunti tuntui ihan tavalliselta, rähmäsin Haydnin ekaa osaa. Vasta sen jälkeen alkoi itkettää. Melkein seitsemäntoista vuotta käynyt säännöllisesti soittotunneilla, ja nyt se loppui. Ei tunnu missään määrin vapautuneelta, pelkästään kauhean kaihoisalta ja vähän ahdistavalta.

Viimeisen soittotunnin jälkeen oli ensimmäinen ja mahdollisesti myös viimeinen tapaamiseni opinnäytteeni ohjaajan kanssa, koska yliajalla ei periaatteessa saa ohjausta. Vaikutti kovasti siltä, että kovin kiireinen ohjaajani ei ollut ehtinyt laisinkaan lueskella sähköpostittamaani opinnäytteeni tämänhetkistä tilaa (noin 15 sivua puolivalmista tekstiä). Kylläpä tuntui tapaaminen hurjan hyödylliseltä. Sen jälkeen yritin vielä olla opinnäytehyödyllinen kopioimalla yhden nurkissani pyörineen soittotuntivideon DVD:lle. Se pitäisi jossain välissä litteroidakin, että siitä olisi jotain hyötyä.

Ahkerahkon koulupäivän jälkeen käväisin iskän ja veljien kanssa katsomassa Beowulfin. Paikoitellen se oli hyvin nätti, kaikenlaiset paikallaanpysyvät asiat, kuten maisemat, ovat tietokoneella tehtyinä lähestulkoon täydellisen oikean näköisiä. Myös ihmisten kasvot ovat reippaasti oikeamman oloisia kuin mitä itse olisin odottanut. Sen sijaan kaikenmoinen liike on näköjään edelleen jotenkin hankalaa toteuttaa, esimerkiksi ratsastaminen näyttää lähinnä hupaisalta. Kaiken kaikkiaan oikeastaan tuntui, kuin olisi katsellut erityisen hyvin tehtyä pelin alku/väli/loppudemoa. Juoneen oli kovasti yritetty änkeä syvällisyyttä, oli ihmisen (=miehen) erehtyväisyyttä ja tietenkin pääpahiksena kauhea naisolento. Ehkäpä juuri sen vuoksi leffassa ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa pidettävää hahmoa, kaikki olivat jotenkin ärsyttäviä tai nuijia. Lisäksi se oli vähän hassu: niin äärettömän über-ylieeppinen, ettei sitä voinut ottaa vakavasti, eivätkä sinne tänne ripotellut erinäiset hölmöt vitsit ainakaan auttaneet asiaa. Vaan siis olihan se toki melkoisen näyttävä leffa ja hyvinkin viihdyttävä.

Shop ja kiip

Käväisin vielä kerran Sellossa jouluostoksilla. Sai kyllä olla viimeinen kerta myös, ainakin tänä vuonna. Ensi vuonna mietin uudelleen, vieläkö tämmöistä shoppailua viitsii. Ja jestas, nytkin olin liikkeellä periaatteessa hiljaiseen aikaan, ennen kolmea, jolloin kuvittelisi monien olevan vielä töissä, ja siltikin oli ihan tosi täyttä joka kaupassa. Hirvittää ajatella, millaista siellä on illalla tai vaikkapa viikonloppuna.

Oli myöskin taasen kiipeilypäivä, tarkemmin sanoen negapäivä. Kiipesin kaikkiaan viittä negareittiä, joista vielä kolmea liidaten--liidaamistani yksi jäi vähän kesken, kun pelotti ja en jaksanut. Melkoinen voitto tämäkin kuitenkin. Ehkä hiljakseen alan päästä eroon vastenmielisyydestäni negareittejä kohtaan. Lisäksi palautin itseni maanpinnalle yrittämällä yläköysitellä yhtä 7-:sta, joka oli niin aivan liian vaikea, etten voinut kuin nauraa.

Pikkujoulubileet

Lauantaina oli pikkujoulukauden ensimmäisten (ja viimeisten) oikein kunnollisten ja reippaiden bileiden aika, nimittäin YS:n perinteikkäiden pikkujoulujen. Ennen niitä käväisin tosin soittamassa samaisesta bändistä kasaantuneella kvartetilla Pergolesin Stabat Materia. Hyvin kaunis teos, ehkä jopa meidänkin versionamme, sitten joskus kun olemme harjoitelleet vähän enemmän.

Pikkujoulut olivat Nylands Nationin tiloissa, missä olen itse ollut aikoinaan emännöimässä YS:n vuosijuhlia. Tänä vuonna olin apuemäntänä, eli raahauduin bilepaikalle kohtalaisen hyvissä ajoin ja autoin ruoanlaittokaaoksessa. Käsittämätöntä kyllä, kaaoksen lomasta löytyi järjestystä, ja saimme kuin saimmekin puuron keitettyä niin, että kun juhlijat alkoivat saapua, se oli ihan valmista. Muu jouluruoka kinkkuineen ja laatikkoineen myöhästyi vähän suunnitellusta aikataulusta, mutta ainakin siitä tuli vallan erinomaisen hyvää. Apuemännöinnin ohessa ehdin kyllä bilettää ja juodakin aivan tarpeeksi, ja katsella kaikki perinteikkäät ohjelmanumerot. Sellokvartetin Rekiretki-soittelo tarjoiluineen oli sekä ennätysmäisen myöhään että täydellisen harjoittelematon, koska saimme sellot ja soittajat kasaan vasta puolenyön jälkeen, mutta eipä se ketään häirinnyt.

Pysyttelin bilepaikalla oikeastaan siihen asti, kun bileet loppuivat--aamuyöstä meitä oli jäljellä enää läjä järjestäjiä sekä yksi juhlija. Jossakin vaiheessa huomasin olevani yksin keittiössä tiskaamassa, kun kaikki muut istuvat viereisessä huoneessa tekemättä mitään. Tulivat ne sieltä sitten valittamaankin, että hyvänen aika, lopetas nyt se puuhaaminen ja tule tänne hengaamaan meidän kans. Istuuduttuani alas en kuitenkaan osannut ollenkaan olla, tuli käsittämättömän ulkopuolinen olo, enkä kyennyt käsittämään, miksi ihmeessä tässä nyt vaan istuskellaan, kun voitaisiin ihan hyvin siivota loppuun ja lähteä pois. Lähdinkin sitten kohtapuoliin, ja olin kotona hieman ennen aamuseitsemää. Kaiken kaikkiaan taisin bileiden myötä tajuta, että vähän samaan malliin kuin larpeissa, viihdyn bileissäkin paremmin, jos minulla on pelkän hengaamisen ja bilettämisen ohessa paljon muutakin puuhattavaa, vaikka se olisi vähän tylsääkin.

Sunnuntai meni oikeastaan kokonaisuudessaan bileistä toipumiseen. Vähäsen yritin soittaa, mutta ei siitä mitään tullut. Lähinnä luin lisää sarjiksia--kahlattuani läpi kaikki käsiini saamani Hellblazerit siirryin Preacheriin, koska Hellblazeria lukiessani kovasti ihastuin Ennis & Dillon -kaksikon työhön. Aika hillitöntä menoa tuokin.

Laiskaa

Aamupäivästä järkkäilin itselleni ensi viikoksi töitä, josko olisi vähän vähemmän lusmua menoa sitten. Perjantain ahkera osuus oli kiipeilyä. Olivat Tapanilassa menneet ja ottaneet pois suosikkireittini, monesti mainitsemani kivan kalliomaisen kulman. Tosin tilalle oli tehty kohtalaisen samantyylinen, joskin ehkä pikkuisen helpompi ja vähemmän luova reitti. Uskaltauduin saman tien liidaamaan sitä. En kylläkään päässyt kuin kolme neljäsosaa enkä sitäkään lähellekään puhtaasti, mutta olinpa ylpeä jo siitäkin, että uskalsin yrittää. Muutenkin oli ihan kohtalaisen sujuvaa menoa.

Illalla käväisin taas Sellossa joululahjoja metsästelemässä. Eipä ollut kovin suuri tämänkään kierroksen saalis.

Raha on pahasta

Posti toi palkkakuitin. Avasin sen. Järkytyin. Sanonpa vaan, että tämä on niin sanoinkuvaamattoman perseestä, kun se, että saa yllättäen enemmän rahaa kuin odotti saavansa, on kammottava ja inhottava asia, mutta näin se vain opintotukea nostaneella opiskelijalla on. Olin nimittäin vuoden kokonaistuloja laskeskellessani unohtanut, että kunta-alalle saatiin semmoinen kertakorvaus-jouluraha. Nähtävästi sitä ei olisi saanut, jos ei olisi saanut joulukuussa palkkaa. Enpä olisi käyny töissä, jos olisin tajunnut. Tämä tarkoittaa nimittäin, että joudun palauttamaan opintotukea, vaikka kovasti yritin laskeskella, ettei tarvisi. Penteleen Kela. Ensi vuonna en kyllä nosta opintotukea.

Muutoin torstaipäivä jatkoi hyvinkin tätä turhankin tyhjää linjaa. Tarjosin Mirjalle kahvia, kävin Kulosaaressa soitattamassa joululauluja, ja siinä se vähän niinku olikin. Selvästikin pitäisi keksiä lisää tekemistä.

Pikkuisen jouluisaa

Todetessani iloisena, että nyt on sitten hyvin vähän enää aikataulutettua tekemistä ennen joulua, tulin unohtaneeksi erään asian. Minä oikeasti loppujen lopuksi viihdyn parhaiten, kun sitä tekemistä riittää. Siispä tällainen iltaa lukuunottamatta tyhjä päivä tuntui häiritsevältä. Täyttelin sitä joulushoppailulla ja leipomisella.

Illalle sentään oli ohjelmaa, nimittäin viikon ensimmäiset pikkujoulut. Ihan pienimuotoiset ja rauhalliset sellaiset, juuri Olariin muuttaneen Suaven 2. viulistin uudessa kämpässä stadialaisporukalla. Syötiin, juotiin glögiä, pelattiin Scrabblea (mikä tuntui vähän epäreilulta kun olen harjoitellut niin paljon), ja kauhisteltiin youtubesta löytyneitä hirveitä esityksiä Debussyn kvartetosta. Kotiin palaillessani opin sellaisen hämmentävän seikan, että jos yrittää puolilta öin päästä Espoossa olevasta paikasta (Olari) toiseen Espoossa olevaan paikkaan (Perkkaa), nopein (ja mahdollisesti ainoa mahdollinen) reitti kulkee Helsingin (Kamppi) kautta. Himmeetä.

Kiip, rok ja yhyy

Tuli taas nukuttua pitkään, kun kerran voi. Näin hassuja unia, joissa muun muassa lennettiin kuumailmapallolla Australiaan pelastamaan maailmaa. Heräiltyäni ja syötyäni suuntasin taasen kiipeämään. Tänään oli liidipainotteinen päivä, vaikkakaan ei kovin menestyksekäs: katossa käytiin rähmäämässä mutta ei saatu klipattua, yksi uusi reitti osoittautui turhan luovaksi, ja voimatkin loppuivat kovin aikaisin kesken. Paluumatkalla vielä päästiin kokemaan viiden auton ketjukolarin aiheuttama instant-ruuhka.

Kiipimästä palattuani kello olikin jo melkein niin paljon, että Miri ja Dare olivat oven takana. Ruokaa, kahvia, ja matkaan kohti jäähallia ja rokkia. Sielläpä nimittäin oli Motörheadin keikka. Lämppärinä ollutta Hanoi Rocksiakin halusin käydä katsomassa, ihan vaan siitä ilosta, että enpä niitäkään ole aiemmin nähnyt. Eikä tarvitse kyllä nähdä toistekaan. Motörhead puolestaan oli melko lailla juurikin sellaista kuin odotin, hurjaa mättöä, kovaäänistä kuin mikä (korvat soivat vieläkin vaikka oli tulpat koko keikan päässä), ja Lemmyn välispiikit käsittämätöntä mölinää. Yleisö ei ehkä ollut ihan niin riehakasta kuin olisi voinut toivoa, vaan vähän laiskan oloista, välillä tuntui moshaaminen vähän yksinäiseltä.

Keikka loppui lähempänä puolta yötä, oli nälkä, oli jano, oli väsy, ja sitten en tajunnut tarkistaa etukäteen bussi/juna-aikatauluja, vaan kävelytin ihmiset Pasilan asemalle, missä pitikin odottaa junaa reilu puoli tuntia. Pääni sanoi naps ja lakkasi toimimasta. Olin päättänyt, että voisin keikan jälkeen eksyä Turkuun. Sen sijaan päädyinkin lojumaan yksikseni Perkkaalla tuntien oloni harvinaisen kurjaksi. Luonnollisesti sitten tuntia myöhemmin syötyäni ja juotuani ja kasattuani itseni havaitsin, miten tyhmää tämä oli. Jipii.

Kvartettikonsertti

Maanantai tuntui hämmentävästi perjantailta. Päivä nimittäin oli kokonaisuudessaan varattu Suave-kvartetin Debussy-esitykselle, joka oli viimeinen isompi juttu kalenterissani tämän vuoden puolella. Olin konsalla joskus puolilta päivin, soittelin itsekseni stemmani läpi, ja sen jälkeen kokoonnuimme pitämään yhteisiä treenejä. Oikeastaan suurin osa päivästä menikin kvartettiporukassa hengaten, vuorotellen luokkaa jonottaen, soittaen tai taukoa pitäen.

Esityksemme oli Stadian jokavuotisen Kamarimusiikkimaratonin viimeinen ohjelmanumero. Kyseinen maratonkonsertti alkoi kello 16, me soitimme klo 20. Olimme kaikki hitusen levottomia ja jännittyneitä kun oli koko pitkä päivä odoteltu. Lavalle astellessa iski kauhistus, kun soittopaikkamme oli roudattu ihan pieleen--vaikka yritin pikaisesti potkia tuoliani ja alustaani parempaan asetelmaan, jouduin kuitenkin soittamaan niin pöljästä paikasta, etten nähnyt enkä kuullut ketään kunnolla. Vaan tarpeeksi sitten kuitenkin, koska pysyimme oikein hyvin koossa läpi kaikkien hankalien hidastusten ja kiihdytysten, mitä Debussyn 1. kvartetossa riittää. Kamarimusiikin soittaminen on kylllä kivaa, kun se on tavallaan välimuoto soolosoiton ja orkesterijuttujen väliltä: kaikilla on omia sooloja, joissa pääsee loistamaan, mutta myös paljon yhteistä soiteltavaa ja säestyksellisiä asioita, ettei koko ajan tarvitse stressata.

Soiton jälkeen siirryimme yksille taikka muutamille koulun viereiseen oluthuoneeseen, missä myöskin kuuntelemassa olleet opettajat antoivat soitosta palautetta. Oma mielipiteemme, hämmentävää kyllä, taisi olla, että kaikkien mielestä kokonaisuus oli "OK", mutta kaikki muut paitsi minä olivat tyytymättömiä omaan osuuteensa. Johan nyt on aikoihin eletty, kun Neiti Negatiivinen on ihan tyytyväinen soittoon, ja muut eivät. Kyllä meillä oli oikeasti tyytyväisyyteen syytäkin, koska muilta saamamme palaute oli suorastaan hämäävän positiivista. Toisaalta, kai sitä viidettä vuotta yhdessä soittavan porukan pitäisikin jo hallita yhteissoitto kohtalaisen hyvin. Nyt vaan sitten jännätään, vieläkö tämä kvartetti pysyy koossa, kun puolet soittajista valmistuu nyt ja me kaksi lusmumpaakin toivon mukaan keväällä.

Lauantai-YSsää ja sunnuntaikiipeilyä

Lauantaina lähinnä lojuin ja laiskottelin, kunnes Miri ilmestyi ovelle, jolloin olikin aika suunnata kaupungille syömään ja sitten soittamaan. Illalla oli nimittäin YS:n syyskauden jälkimmäinen konsertti. Soiteltiin Konsan salissa, joten minulla oli kotikenttäetu, ja kyllä se kotoisalta tuntuikin, ei mitään jännityksen tai epävarmuuden hiventäkään. Koska olin nukkunut kunnolla, vaihteeksi ei myöskään väsyttänyt. Henkilökohtaisesti soitinkin paljon paremmin kuin viimeksi. Kokonaisuus ei välttämättä kumminkaan ollut parempi. Konsan salissa on ikävän vaikea kuulla muita soittajia kunnolla, joten Tapiolasalissa oltiin luultavasti paremmin koossa rytmisesti. Hyvä konsertti se joka tapauksessa oli, ja ihan Konsan vieressä olevassa Basilicassa vietetty karonkka oli leppoisa.

Sunnuntaina söin aamupalaksi lounasta Laaksolahdessa joskus puolen päivän jälkeen, ja sieltä suuntasin Olmin kanssa seinälle. Eipä ihan loistokkaan sujuva ollut tämäkään kiipimäkerta, mutta sentään vähemmän surullinen kuin edellinen. Päivän pienenä voittona sain liidattua muuan reitin, johon olin ensimmäisellä yrittämälläni useampi viikko sitten kehittänyt jonkinlaisen kammon. Ei se niin kammottava ollutkaan. Sen sijaan kammottavana havaintona illalla totesin, että enää parikymmentä numeroa Hellblazeria jäljellä. Kääk, kohta pitää siis keksiä jotakin muuta luettavaa.

Erilaiset pikkujoulut x 2

Itsepäisyyspäiväpikkujoulularppi

Aika: Torstai 6.12.07
Paikka: Ingame Marokko, offgame Turku
Läsnä: Aina yhtä vinkeitä Pimeyden Maailman /HaUn/Salaisuuksien hahmoja
Ruoka: Couscous-mössöä sekä kaikenlaista jännittävää jostakin Lähi-idästä, muun muassa vihreää jauheesta valmistettavaa mehua ja hajuvedeltä maistuvaa karkkia
Musiikki: Satunnaista marokkolaista tai sen suuntaista
Viihde: Kuulumisten vaihtoa ja nostalgisointia. Päätöntä jutustelua lastenkasvatuksesta miesmalleineen, yliluonnollisten voimien hyötykäytöstä, tulevaisuudensuunnitelmista, avioliittoaikeista, elämästä, maailmankaikkeudesta ja muusta sen sellaisesta. Ruoanlaittoa, unimaailmaöttiäisiä, yllättäviä joululahjoja, viinaa sekä ilmeisesti yksi rituaalikin (jota ei saanut mennä katsomaan).
Siis mitä? Itsenäisyyspäivä kului leppoisasti Turussa pienimuotoisen pikkujoulularpin merkeissä. Erinäisten kaupunkipelikampanjoiden myötä maasta paenneet hahmot viettivät pikkujoulua kaukana entisestä kodistaan (johon heillä ei ole niin mitään mielenkiintoa koskaan palata). Oli valtavan lämmin ja pörröinen peli: kerrankin saatiin vain olla jouluisia ja hassuja, ei ollut mitään suuria maailmaa mullistavia kriisejä, vain kotoisaa oleilua, enimmäkseen ystävällismielistä kuittailua ja yleistä sekopäisyyttä, jota rakkaalla hyperaktiivi-ihmissusihahmollani kyllä riitti vaikka muille jakaa. Harvoin on tosielämän pikkujouluissa näin mukavaisaa. Jee.

Välitila

Pelin jälkeen olin pöljä ja jäin yöksi Turkuun. Perjantaina herätys kuudelta ihan liian lyhyiden unien jälkeen, junaan ja Espooseen. Kotona oli sen verran aikaa, että menin tunniksi nukkumaan. Näin unta, jossa oltiin turkulaisella porukalla Lontoossa ja yritettiin kaapata metro, jota minä voisin ajaa. Kummasti se näytti hyvin helsinkiläiseltä, oranssia väriä myöten. Suunnitelma eteni siten, että piilouduimme laiturin reunan alla raiteen vieressä olevaan pakotilaan juuri ennen kuin juna tuli asemalle--en todellakaan tajua, miten sen muka sieltä olisi voinut kaapata. Kuski kumminkin näki meidät ja pysäytti junan juuri kohdallemme. Ei auttanut kuin lähteä pakoon. Minua huolestutti, että jos jään kiinni, menetän ajolupani. Muilla ei ollut niin suurta huolta kiinnijäämisestä, joten juoksin pakoon yksin hienoja parkour-juttuja tehden, kun muut antautuivat vartijoille. Vau. "Herättyäni" roikuin vielä jossakin valveen ja unen rajamailla jonkin aikaa, olin muun muassa ihan varma, että hyllyssä sänkyni vierellä oli soittorasia, joka ei suostunut hiljenemään, ja että eteiseeni asteli joku vieras tyyppi. Huh.

Tällaisen härön ja vähäisen nukkumisen jälkeen piti lähteä kiipeämään. Siitäpä ei tietenkään tullut niin yhtään mitään. Olinpahan edes varmistamassa Olmia. Kiipimän jälkeen oli oppilas, peräti viimeistä kertaa tämän lukukauden aikana. Siispä soitatin läjän joululauluja. Taisi olla enemmän kaoottista kuin leppoisan jouluisaa, mikä olisi ollut tarkoitus. Äh.

AOK:n pikkujouluntaipainen tapaaminen

Aika: Perjantai 7.12.07
Paikka: Espoo, Olgan kämppä
Läsnä: AOK = Akateeminen OmpeluKerho = lukioporukkaa
Ruoka: Avokadosalaatti, pasta frutti di mare ja jälkiruoaksi suklaafondue, johon dipattavana melkein kaikkea mahdollista--njam!
Musiikki: Enemmän tai vähemmän perinteistä joulusälää
Viihde: Kuulumisten vaihtoa ja nostalgisointia. Jutustelua muun muassa jouluperinteistä ja -suunnitelmista, käsitöistä, musiikista ja maailman pelastamisesta joulukortteja ja -paperia kierrättämällä. Ruoanlaittoa sekä syömistä (suklaafondue todellakin lasketaan viihteeksi!), pipareiden leipomista ja koristelua (tai suurimmalle osalle lähinnä sen katselemista). Lisäksi yksi jäsen rohkeni oikeasti tehdä käsitöitä! Huu!
Siis mitä? Lukioporukka kasaantui vuoden viimeiseen viralliseen illanviettoonsa. Ei suinkaan siis mitkään tympeät ördäys- tai pönötyspikkujoulut, vaan poppoon normaaliin tyyliin lokoisaa ajanviettoa hyvässä seurassa, hyvää ruokaa ja ainoana ikävänä piirteenä kaamea ähky liian syömisen jälkeen. Kivaa.

Hops

Näin jokseenkin surrealistista unta, jossa asuin ja työskentelin kauppakeskus Sellossa. Työpaikkani oli tietenkin Juvenalia-musiikkiopisto, ja kämppäni ilmeisesti joku työsuhdejuttu. Asunnossani oli koristesuihkulähde, joka oli suorassa yhteydessä monta kerrosta alempana sijaitsevaan, kauppakeskuksen pääaulaa hallitsevaan vesialtaaseen (jollaista siellä siis ei todellakaan oikeasti ole). Kyseisessä altaassa sijaitsi suunnattoman kokoinen veistos, joka esitti musiikkiopiston entisen rehtorin päätä. Höö.

Herättyäni möngin konsalle tapaamaan opoa. Täyttelimme HOPS-lomakkeen, jotenka nyt virallisesti olen ja saan olla jatkoajalla Stadiassa. Opintoja näkyi puuttuvan vielä 36,5 opintopistettä, tosin 12 op siitä on sellaista, minkä eteen ei tarvitse tehdä mitään, ja 6,5 op ovat periaatteessa ilmoitusluontoisesti hankittavia. Varsinaista tekemistä on jäljellä opinnäytetyö, kypsyysnäyte sekä soveltava projekti. Viimeksimainittu on suomeksi "tee jotain, mitä vaan, tee siitä selvitys, ja saat 3 op"--suorastaan nerokas opintojakso. Eipä tässä ihan hirveästi siis enää ole työtä. Paitsi opinnäytetyötä. Pitäisi kai taas tarttua siihen ja yrittää saada etenemään. Arvioin lomakkeeseen valmistumispäiväkseni 25.4.08. Siitä voisi vaikka yrittää pitää kiinni.

En jaksanut jäädä konsalle roikkumaan pidemmäksi aikaa, vaan tapoin aikani kotona. Tulinpa jopa harjoitelleeksi ihan vähän, sen verran, että kahlasin läpi Haydnin D-duurikonserton ekan osan, joka nyt on sitten seuraava soittoprojektini. Lisää soittoa iltaan löytyi vielä YS-treeneistä, jotka olivat ihan liian myöhään, klo 20-22. Ei oikein enää jaksanut keskittyä. Eikä toivoakaan aikaisin nukkumaan ehtimisestä, kun sen jälkeen piti vielä pakata ja muuta semmoista.

Sitä sun tätä

Aamulla oli aikaa joko nukkua tai harjoitella. Ei ollut valinnanvaikeutta. Nukuin. Puolenpäivän jälkeen raahauduin sellotunnille. Aika turhahan se oli, kun en ole mitään harjoitellut. Soittelimme jotain Offenbachin duoa prima vistana, oli vähän haastavaa. Vasta sen jälkeen sorruin itkemään tutkintoani. Kuulin vasta nyt, että keskeinen syy arvosanaani oli kappaleen alun epäpuhtaus. Ihan kiva että edes Tapani sen sanoi, koska tutkintolautakunta ei maininnut palautteessaan intonaatiota kertaakaan. Varmasti on ihan totta, että se oli vähän falskia, mutta väkisinkin tekee mieleni väittää arvosanan laskemista sen perusteella turhaksi nillitykseksi. Vaan jospa nyt viimein päättäisin päässeeni koko typeryydestä yli. Se niistä tutkinnoista. Ei niitä tarvitse enää soittaa. Sellotunnin jälkeen oli taas kvartettia, viimeiset treenit ennen keikkapäivää. Olisi kyllä vielä tekemistä vaikka kuinka, pahuksen Debussy on kirjoittanut todella vaikeasti soitettavia asioita ihan kaikille.

Soitteloiden jälkeen suuntasin UFF-kierrokselle katselemaan vaatetusta torstain pikkujoulupeliin sekä myöskin seuraavaan ToToon. Ensimmäiseen löysinkin, jälkimmäiseen en. En oikein keksi, mitä rekkakuski-feeniks laittaisi päälleen pukupönötystilaisuuteen. Onneksi on vielä aikaa miettiä.

Illalla katselin uusimman Heroesin. Siinä oli edelleen tyhmyyksiä, mutta oli se kyllä hyvin jännäkin--ja loppui yllättäen ilmoitukseen, että tähän päättyi "Volume 2", seuraavaksi "Volume 3", ei siis kausia, vaan tämmöisiä pienempiä kokonaisuuksia. Periaatteessa siis kakkoskauden pitäisi koostua kahdesta "volumesta", paitsi että käsikirjoittajalakon takia Volume 3 alkaa ilmaantua vasta sitten joskus, toistaiseksi tuntemattomana päivänä. Siispä kukaan ei tiedä, koska seuraava jakso tulee ulos. Yhyy. En tykkää.

Oikeesti ihan jees maanantai

Odotin arkeen paluun olevan leppoisan viikonlopun jälkeen kurjaa, mutta itse asissa se olikin yllättävän vaivatonta, liian aikaista herätystä lukuunottamatta. Maanantaipäivä sisälsi peräti kahdet Suave-kvartetin treenit, joiden välissä oli pitkä lounastauko. Jälkimmäiset olivat saliharjoitus ensi viikon keikkaa varten. Tein edelleen ihan liikaa täydellisen älyttömiä virheitä--sellaisia, että alan soittaa väärältä nuottiavaimelta tai muuten vaan vääriä ääniä, tai yksinkertaisesti ajatus harhaa ja tipahdan nuotissa riviltä enkä tajua enää, missä mennään. Pitäisi selvästi joko nukkua kunnolla tai oikeasti harjoitella kvartettistemmansa, tai mieluiten molemmat.

Konsalta kotiinpäin valuessani törmäsin sattumalta metron liukuportaissa Heleniin, joka oli menossa kahville Mirjan kanssa, ja eksyinkin sitten mukaan. Loppujen lopuksi emme menneet kahville, vaan kaakaolle Kampin Kaakaopuuhun. En voi tajuta, miten en ole aiemmin tullut käyneeksi siellä, aivan mahtava kahvila! Sieltä sai kaakaojuomien vastineen espressolle, espressokuppiin tehdyn chilikaakaon, joka oli aivan nerokas. Oli myös pakko ostaa luovasta suklaavalikoimasta mukaan levy guarana-suklaata. Energiasuklaa, mieletön ajatus, ihme, etten aiemmin ollut tällaistakaan tavannut. Jep. Ihqutushehkutus. Tuonne pitää mennä toistekin.

Vaikka sää oli iltaa myöten muuttunut kaameaksi loskamyrskyksi, uskaltauduimme Elmon kanssa ajelemaan Tapanilaan. Oli selvästi nerokas ajatus kiivetä kahtena peräkkäisenä päivänä, ei ihan hirveästi löytynyt voimaa. Tulinpa kumminkin liidanneeksi yhden aiemmin vain yläköysitellyn 6-:n, joka oli hitusen nihkeä liidattavaksi.

Viikonloppupuuhaa

Lauantaiaamuna näin aivan mahtavaa unta, joka muuttui hiljakseen tavallisesta arjesta Heroes-tyyliseksi supersankariseikkailuksi. Unessa osasin lentää--edellisestä lentämisunesta olikin jo kauhean kauan. Lisäksi toimin jonkinlaisena supersankarineuvonantajana jossain pahassa suuryrityksessä, mutta siis luonnollisestikin olin itse hyvis. Pahoilla yritystyypeillä oli kammottava juoni, johon sisältyi jotenkin sielujen repimistä paloihin ja yhdistelemistä uudelleen (tämä oli kyllä enemmän Hellblazeria kuin Heroesia). Vastustelin tätä parhaani mukaan, ja tilanne oli etenemässä voimainkoettelukseksi, jossa ihan Potter-leffan Umbridgen näköinen ilkeä täti heitteli salamoita, ja itse yritin bluffata, että osaan kaikkea muutakin kuin vain lentää. Huonosti tämä luultavasti olisi päättynyt, harmi vaan heräsin ennen loppuratkaisun selviämistä.

Herätys oli liian aikainen, koska taas oli kvartettia, ja taaskin olin aivan pihalla. Onneksi treenien jälkeen sain sulloa sellon Konsan kaappiin viikonlopuksi. Hipsin kotiin, kokosin tavarani ja vaihdoin kaupunkia. Turussa kiskoin Daren pelinkirjoituksensa parista ulkoilemaan parin geokätkön verran. Melkoisen tyypillinen kierros: GPS päätti lakata toimimasta hyvissä ajoin ennen ensimmäistä kätköä, joten Kuuvuoren purkkia ei vieläkään löytynyt. Halistenkoskelta kätkö löytyi, luonnollisesti viimeisestä niistä neljästä nurkkauksesta, jotka tarkistimme. Illan päätteeksi katselimme The Ring-leffan. Törmäsin taasen siihen tylsään seikkaan, että kauhuleffat tapaavat olla minusta joko liian vähän pelottavia tai sitten ällöttävällä tavalla inhottavia. Tämä edusti ensinmainittua: oli hieno ja ovela leffa, mutta ei se minusta ihan kauhean pelottava ollut.

Sunnuntaina kiivettiin. Uskaltauduin kokeilemaan kattoon liidaamista, whii! Oli kyllä jännää. Jälkeenpäin jäi harmittamaan, etten yrittänyt edetä kovin pitkälle, olisin varmaan edemmäskin päässyt, jos olisin jaksanut tapella, mutta joskus toiste sitten. Tuli kumminkin hyvin itsensä ylittänyt olo--reitti ei ilmeisestikään ollut kovin vaikea, mutta siinä oli paljon minulle ihan uudenlaisia juttuja. Montaa muutakin reittiä tuli kiivettyä, varsin reipasta ja ahkeraa oli.

Kiipeilyn jälkeen pidettiin pikkujouluntapaisia Mirillä. Susanna oli tuonut hyvää lanttulaatikkoa ja minä väkertelin epämuodostuneita pipareita valmistaikinasta. Tiemuskin ilmestyi seuraamme. Hetken aikaa näytti pelottavasti siltä, että kaikki olivat syöneet itsensä niin ähkyyn, että loppuilta menisi lojuen ja häiriintynyttä joulumusiikkia kuunnellen. Onneksi kuitenkin ihmiset piristyivät, ja saimme tyypillisen pöhkön idean lähteä kurkistelemaan, löytyisikö Turustakin jänniä tunneleita kaupunkieksploraatiokohteiksi. Lupaavia asioita löytyikin. Jee. Sitten olikin kello jo niin paljon, että oli aika hypätä bussiin ja palautua Espooseen.

Aina vaan soittoa

Totuttuani viikon aikana heräämään joka päivä vasta kymmenen jälkeen, perjantaina pitikin olla siihen aikaan kvartettitreeneissä. Oli kyllä vaikeaa, ja luonnollisesti olin kvartetissa ihan pihalla. Sen jälkeen olin vielä enemmän pihalla, koska oli useampi tunti tyhjää aikaa, ja kun minähän en prkle harjoittele nyt mitään sellonsoittoa ainakaan tällä viikolla, tekemisen keksiminen oli yllättävän vaikeaa. Yritin kyhätä Hops-lappusta, joka pitää täyttää, kun jatkaa opiskelua yliajalle. En ihan osannut. Erityisen hienoa kyseisessä lapussa on, että Stadia ei sitä vaadi täyttämään (vuoden lisäaika opintoihin kun automaattisesti kuuluu kaikille AMK-opiskelijoille), mutta musiikin koulutusohjelma vaatii. Hiphei.

Ilta oli ranskalainen. Tai siis, Ranskalainen ilta, YS:n tämän kauden pääkonsertti, oli silloin. Keikka oli Tapiolasalissa, mikä tuntui hurjan nostalgiselta. Joskus muinoin (eli ennen Sellon ja Sellosalin valmistumista) kaikki Musiikkiopisto Juvenalian isommat konsertit soitettiin siellä. Vieläkin muistan, kuinka jännää oli soittaa siellä ekan kerran, muistan jopa, että kappale, jonka soitin, oli Faurén Elegia. Oi niitä aikoja. Silloin vielä kuvittelin, että isona osaisin soittaa. Kaunis harhaluulo. Joka tapauksessa, YS-keikka oli vallan OK, muutaman pikku kämmin itse tein, mutteivät onneksi pahemmin sotkeneet. Ensi viikolla sama uudestaan, sitten voisi jättää nekin tekemättä.

Päiväkin paistaa

Aamupäivästä leivoin jouluisia muffinsseja. Sitten tartuin sellokoteloon ja astuin ulos. Siellä paistoi aurinko. Ekaa kertaa tutkinnon jälkeen tulin hymyilleeksi ihan satunnaisille asioille, kuten hassuille ihmisille.

Oli kaksi oppilasta. Jouduin siis itsekin taas koskemaan selloon. Onneksi oppilaat ovat kivoja. Niitä eivät tutkintoarvosanat liikuta, eikä muukaan vastaava turhuus. Jälkimmäinen oppilas myös kiitteli maanantaista, kun oli ollut kuuntelemassa, ja tämä taisi olla eka kerta, kun otin ystävällisen palautteen oikeasti vastaan, enkä vain kääntänyt sitä angstiksi huonosta numerosta. Huh. Mutta kylläpä tässä kesti, että näinkin pitkälle pääsin.

Pitkästä aikaa pääsin kiipeämäänkin--tai noh, pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli päivää vaille viikko. Olen vaan jo ehtinyt tottua käymään seinällä kaksi kertaa viikossa , ja harvemmin tuntuu kovin vähältä. Olimme aika myöhään liikkeellä, ja sitten vielä Tapanilan parkkipaikalla auton ovi jumitti siten, ettei se lukkiutunut ollenkaan. Nerokkaana uutena autona äidin autossa ei ole ollenkaan perinteistä manuaalista lukitusta ovissa, ei siis ollenkaan semmoisia perus-lukkonappuloita. Onneksi käyttöohjeista löytyi sellainen "hätätilassa väännä tuosta niin ovi menee väkisin lukkoon"-kohta. Aika älytöntä kyllä.

Kiipeily oli väsyneehköä. Onneksi ja iloksi suosikki-kulmareittiini oli laitettu viimein taas yläköysi. Kiipesin ja ihmettelin, miten oikeasti olen uskaltanut liidata sitä. Tällä kertaa ei liidattu kuin yhtä helppoa tuttua 5-:sta. Kivaa oli silti. :)

Synkeys

En keksinyt hirvittävän pitkälle tyhjälle aamu-iltapäivälle mitään tekemistä. Siispä luin lisää Hellblazeria. Hyvinhän se aika niinkin kului. En ole ylipäänsä kovinkaan paljoa sarjakuvia lukenut, pitäisi varmaan enemmänkin. Tästä syystä törmäsin myös odottamattomaan ikävyyteen: juuri kun olin ehtinyt kiintyä tietyn piirtäjän tyyliin, vaihtuikin taiteilija. Yhyy. Hämmentävää, kun on tottunut näkemään hahmot tietyn näköisinä, ja yhtäkkiä ne muutuvat aivan eri näköisiksi.

Päivän ehkä järkevimpänä puuhana tulin ilmoittautuneeksi pitkästä aikaa pariin larppiin. Persoonaani kovin hallitseva pessimisti tosin hihkui heti, että pah, ilmoittaudu vain, et sinä kumminkaan pelaamaan pääse. Kai se on parempikin ajatella näin. Yksi suurimmista syistä, miksi kehno tutkintoarvosana sattuu niin paljon, on se, että tämän kerran--tämän ainokaisen kerran--kun rohkenin suhtautua tutkintoon optimistisesti, näin sitten kävi. Pessimistinä pettyy harvemmin, ja se harva kerta, kun jotakin kivaa tapahtuu, tulee sitäkin iloisempana yllätyksenä. Synkkää, mutta tällä hetkellä tuntuu tältä.

Illaksi oli pakko raahautua YS:n treeneihin, koska keikka on perjantaina ja tämä oli kenraali. Lähdin liikkeelle väärällä jalalla ja täysin haluttomana soittamaan mitään. Lopputuloksena kulutin hajoitukset vuorotellen sisäänpäinkääntyneen itsesäälin ja typerän vittuilun välillä. Tietenkin myös soitin aivan pieleen koko ajan. Jälkeenpäin hävetti, mutta siltikään en kyennyt ravistamaan kaikkea angstia niskastani.

Tunnelissa

Ihmisillä on monenlaisia tapoja tyhjätä päätään, kun siltä tuntuu. Jotkut meditoivat, jotkut lähtevät kävelylle, jotkut vetävät viinaa... Vaan mitä tekee pöljä pikku perfektionisti saatuaan henkisesti turpaansa tutkintolautakunnalta? Se ottaa ja menee töihin.

Nukuin pitkään ja otin aamupäivän hitaasti, niin ettei tarvinut turhaan keksiä tekemistä. Työt alkoivat vähän vaille kolme, ja sitä ennen piti käväistä varikolla palauttamassa työpuhelin, koska keikkakuski ei sellaista tarvitse. Aikaa jäi tarpeeksi myös talvivaatteiden sovitteluun. Työvaatteita on nyt melkoinen läjä, mukana myös lippis, talvilippis, pipo--ja solmio! Vähän parasta. En kyllä keksi, mitä niillä kaikilla tekee.

Ajaminen oli juurikin sopivaa pääntyhjäystoimintaa. Ensimmäinen kierros oli vähän jännittävä, kun kahden kuukauden tauon jälkeen mietin, osaanko enää. Etenkin eka jarrutus meni puristaen ajokahvaa tosi hermostuneesti, muttei siinä oikeasti ollut mitään ongelmaa. Samaa sarjaahan tämä on kuin pyörän tai auton ajo, ei se noin vain unohdu. Sen jälkeen olikin oikeasti tosi rentoa ja leppoisaa ajella rataa edes takaisin, kirota tyhmiä ovenväliinjuoksijoita ja tapella peruskorjatun junan reittikuulutuslaitteen kanssa. Kotoisaa suorastaan.

Vitutus ja paha olo iskivät vasta, kun palasin kotiin, sammutin valot ja yritin nukkua. Kauankohan minulla oikein kestää päästä yli tästä tutkintotuskasta?

Konsertto.

Päivä kului, kuten odottaa saattoi, käsittämättömän hyperaktiivisen sekavan ahdistuneissa tunnelmissa, minuutit etenivät samaan aikaan liian nopeasti ja äärettömän hitaasti. Lopulta kuitenkin kello oli 16.45 ja oli aika soittaa. Ja soitin. Lavalle päästyäni yllättäen ei pelottanut juuri lainkaan, kerrankin soitin olematta huolissani siitä, että unohtaisin jotain, soitin niin asenteella kuin lähti, ja minulla oli oikeasti kivaa. Iloa ja onnea kesti soiton jälkeen sen vartin, mikä meni lautakunnalla, kun he pohdiskelivat tuomiotani.

Tuomio tuli, ja se oli tyly. Palaute oli oikeasti pääosin positiivista, olivat pitäneet asenteesta ja ilmaisusta ja sen sellaisesta. Paskat siitä. Antoivat numeroksi nelosen. 4/5. "Mut hei sehän on 'kiitettävä', se on oikeesti ihan hyvä numero!" sanovat asiaa tuntemattomat. Mutta kun se nyt vaan ei ole. Meillä Stadiassa annetaan soittotutkinnoista tasan kahta numeroa, nelosta ja vitosta (jopa soitto-opettajani tämän myönsi). Viitonen on hyvä. Nelonen ei. Vittusaatana. Olisi se nyt ollut kiva edes viimeisen tutkintonsa jälkeen todeta, että meni hyvin, ja kyetä iloitsemaan siitä, että koki soittaneensa hyvin ja nautti soittamisesta. Sen sijaan jouduin taas toteamaan, että vaikka parhaani yritin, se ei riittänyt. Jää kyllä mietityttämään, tajusivatko tutkintolautakunnan tyypit, minkälainen isku tämä oli, miten pahalta se minusta tuntui. Eivät kai, tuskin ne niin ilkeitä paskiaisia kuitenkaan ovat.

Olisin voinut lähteä baariin istumaan muiden tutkinnoistaan selvinneiden ja tukijoukkojen kanssa. Ei huvittanut. Palasin kotiin. Lojuin lattialla ja itkin. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi kurjaa ollut muuten, sain vielä puhelinsoiton kaverilta, joka oli järkkäillyt konsertin nauhoitusta. Se ei ollut onnistunut. Ei jäänyt minkäänmoista taltiointia Rautavaara-tulkinnastani, enkä pääse koskaan itse tarkistamaan, miten hyvältä tai huonolta se kuulosti.

Ei ole tuntunut näin kauhealta sitten sen kesäisen allejäännin. Onhan tämä vähän älytöntä, voisi varmasti sanoa, että liioiteltuakin, mutta soittaminen sattuu olemaan minulle äärettömän henkilökohtainen ja tärkeä asia, ja se, että jatkuvasti saan tällaista "joo olihan se kiva mutta ei tarpeeksi" -palautetta tuntuu aivan hirvittävän pahalta.

Kulutin loppuillan yrittäen eksyttää oloani fiktion pariin. Ei se ihan toiminut.

Odottelua

Huomenna on tutkinto.

Nukuin puoleen päivään ja näin hämäriä Hellblazerin inspiroimia unia, harmi ettei niistä jäänyt yksityiskohtia mieleen. Huomattava osa tästäkin päivästä vierähti sarjakuvien parissa, koska oikeastaan päivän keskeisin sisältö oli saada se jotenkin kulumaan ja pysyä järjissään. Jokusen hetken sain haaskattua askartelemalla käsiohjelman ja miettimällä etukäteen huomisen vaatteet ja muun ulkoasun. Ruoanlaittokin söi kätevästi aika paljon aikaa. Koko ajan siltikin oli jokseenkin häiriintyneen ahdistunut ja keskittymiskyvytön ja jännittynyt olo. On se älytöntä, millaiseen solmuun itsensä saa vedettyä yhden parikymmenminuuttisen soittoesityksen vuoksi. En oikeastaan varsinaisesti harjoitellut koko päivänä. Soitin jonkin verran, mutta se tuntui vähän turhalta. Vaikka toisaalta olikin sellainen olo, että pitäisi soittaa koko ajan, siitä luultavasti olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.

Päivä sisälsi luonnollisestikin paljon pohdiskelua soittoon ja tutkintoon liittyen. Tulin tänään tiedostaneeksi, että minusta on hirvittävän paljon vaikeampaa myöntää, että osaan jotain, kuin todeta, että en osaa. Viime tutkintoa odotellessani oli aika lailla pelkästään kuolemaantuomittu olo, varmuus siitä, että en tule antamaan parastani soittaessani, että en halua yleisöä kuuntelemaan, koska huonosti se kumminkin menee--peruspessimistinen meininki. Tällä kertaa asiat ovat eri tavalla. Minulla on aivan mahtava kappale, jonka oikeasti haluan esittää, minulla on sanottavaa, ja--äh--noh--niin--kyllä minä oikeastaan koen osaavani sen aika hyvin. Aina voi parantaa, aina voi hioa, mutta kumminkin, tämä on hankala kappale ja katson tehneeni kunnolla töitä sen kanssa ja saavuttaneeni jotain. Olen ainakin liikkeellä musikaalisin asentein: haluan soittaa kappaleen hyvin, koska se on hyvä kappale ja pidän siitä, en siksi, että "pitää soittaa hyvin kun on tutkinto". Käsittämätöntä kyllä, koen, että oikeasti haluan soittaa tämän tutkinnon, enkä pelkästään sen takia, että sitten se on ohi. Ja tämän todettuani on jotenkin taikauskoisesti sellainen olo, että "nyt se ainakin menee huonosti, kun sanoin sen ääneen", tai jotain vastaavaa. Äää.

Harjoittelupäivä

Lauantai oli oikein sopivasti Stadian yhteinen harjoittelupäivä, joten ei tarvinut vaivata päätään sillä, paljonko harjoittelen ja missä. Menin konsalle ja harjoittelin valmiiksi annetulla aikataululla. 45min soittoa ja sen jälkeen tauko -rytmitys kyllä tuntui taas kauhean kiireiseltä, etenkin kun olisi välillä tehnyt mieli vähän venyttää taukoja, mutta se olisi syönyt soittoajan hyvin vähiin. Kymmenestä puoli neljään konsalla viivyin, ja aktiivista soittoaikaa tuli alle neljä tuntia. Enempää en kuitenkaan uskaltanut enää, olen oikeasti vähän huolissani, että tulen harjoitelleeksi liikaa--vaikka tauolla opettajat ylistivätkin sitä, miten meillä opiskelijoilla on niin ihanaa, kun voimme harjoitella vaikka 8 tuntia jos tekee mieli. Enpä usko, että ikinä olen harjoitellut niin paljoa yhden päivän aikana. Ei kestäisi pää eivätkä varmaan kädetkään.

Konsalta kohti kotia lähdettyäni tajusin, että pitäisi varmaan kehittää joku lämmin ruoka tähän päiväänsä. Kävelin ruokakauppaan, joka oli täynnänsä ihmisiä, ja pyörin siellä ympyrää vailla aavistustakaan, mitä ajattelin ostaa. Lopulta jotakin tarttui mukaan. Siitä syntyi sitten kotosalla loimulohipastaa, joka oli oikein hyvää, mutta tietenkin se piti kaikki syödä kerralla, minkä jälkeen en kyennyt pariin tuntiin tekemään oikein muuta kuin lojumaan. Ei näin, lapset. Laiskotellessani keksin, että niin, minulta jäi kesällä kesken Hellblazer-lukuprojekti, ja tartuin siihen taas. Siinähän se loppuilta--ja hyvä pala yötäkin--meni. Olisi sen ajan järkevämminkin voinut käyttää, mutta ainakaan ei ollut tylsää.

Toistoa

Torstai ja perjantai olivat melkeinpä samanlaiset. Ilta oli melkein samanlainen molempina päivinä: siihen sisältyi yksi oppilas ja muutama tunti harjoittelua. Eri päivinä oli toki eri oppilas, joten aika erilaiset soittotunnit. Harjoittelussakin oli eronsa: torstaina soitin konsalla reippaasti kolmisen tuntia, perjantaina taidekoulun toimitiloissa kaksi tuntia. Niin paljon kuin tutkinnosta taas stressaankin, on se myönnettävä, että tavoitteellisuus on ehdottomasti soitolle hyväksi. Tulee harjoiteltua paljon, ja tällä hetkellä vielä ihmeen tehokkaasti ja keskittyneesti.

Päivien suurin ero oli, että perjantaina aamusta kiivettiin. Oli monipuolinen kiipimäkerta: oli helppoja yläköysireittejä, yksi ihan liian vaikea yläköysireitti (greidiä ei kerrottu missään, mutta hohhoh, ei ollut kyllä mua varten), kömpelöhkö yritys liidata helppo tuttu reitti nätisti, sekä kaksi uutta liidikokeilua, helpohko ja vähän vaikeampi. Vaikeampi tapaus oli kiva ja kiintoisa ja siitä pääsisi käväisemään katossa, jos jaksaisi sinne asti. Tällä kertaa loppuivat voimat ja uskallus kesken, joskus toiste sitten lisää.

Molemmat illat sisälsivät myös Galacticaa. Katsoin 3. kauden loppuun, ja annan viralliseksi kokonaisarvosanaksi "blaah". Suurin osa kauden jaksoista tuntui täytteeltä, saippuajuonia oli aivan hillittömästi, eivätkä ne onnistuneet olemaan etäisestikään kiinnostavia. Kauden loppuhuipennuskin oli lähinnä lakidraamaa ja sellaisena niin ei-nappaava, että ihan ongelmitta saatoin pistää kesken jakson pauselle ja pitää tauon. Ärsyttävää, kun oikeasti pidin ekasta kaudesta ja suuresta osasta tokaa kautta. Yhyy. Sen verran kiintoisaa uutta käännettä kuitenkin tuohon ihan loppuun ilmaantui, että täytyy se neljäskin kausi kait sitten joskus nähdä, kun se tulee ulos.

Soitannollista

Aamulla piti kipaista hakemassa jous Vainiolta. Nyt on sitten uusi nahkanpalanen edellisen, etusormeni puhkikalvaman tilalla. Tietenkin se, että ylipäänsä se kului niin pahoin, kertoo siitä, että jousitekniikkani on pielessä ja puristan liikaa etusormella. Vähän muukin oli pielessä kvartettitreeneissä, jotka alkoivat heti, kun ehdin konsalle. Oli nimittäin lievä paniikki siitä, että konsertti, johon tähtäämme, olikin ilmoitettu olevaksi vähän reilun viikon päästä. Kehitettyämme paniikkisen harjoitusaikataulun tarkistimme vielä päivän--ja se olikin viikkoa myöhemmin, kuin luulimme. Mahtavaa. Ei siis paniikkia, vaikkei kyllä liikaakaan aikaa saada Debussy kasaan, sillä on sentään puolisen tuntia soivaa kestoa eli aika paljon tekemistä.

Kvartettitreeneistä siirryin kamarimusiikkisaliin kuuntelemaan, kun muutama tuttu sellisti soitti tutkinto-ohjelmistonsa läpi. Lisäksi käänsin pianistille sivua parissa kappaleessa, mutta taisin olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi, kun en oikein osannut. Istuttuani melkein kaksi tuntia kuuntelemassa muita esitin Rautavaarani parille sellistille. En ollut soittanut sitä koko päivänä, enkä edes lämmitellyt ennen soittoa. Silti se meni varsin kivasti, mitä nyt vahingossa jätin muutaman tahdin soittamatta--ei niin isoja kämmejä, etteikö niistä olisi selvitty, ja yleisö tuskin edes huomasi. Hämmentävää. Kyllä tutkinto edelleen ahdistaa ja jännittää, muttei ole lainkaan sellaista paniikkia kuin viimeksi. Kyllä minä tämän kappaleen tunnen ja periaatteessa osaan, ja ennen kaikkea esityksessäni on asennetta. Räyh.

Kulutin taas pari tyhjää tuntia ennen YSsää kiertelemällä kauppoja, ja loppujen lopuksi onnistuin ostamaan ehjän läppäri/olkalaukun. Metrolla edes-takaisin Ruoholahti-Kamppi-Rautatientoria sompaillessani heräsi myös hyvin suuri into käydä ajamassa vähän. Nyt on jo ollut niin pitkä tauko, että ajatus metron ajamisesta tuntuu enemmän jännältä kuin tylsältä työltä. Ensi viikolla voisin, sitten tutkinnon jälkeen.

Tiistai

Ei mitään uutta alla auringon: aamulla herääminen oli tuskaa ja ehdin konsalle liian myöhään, ja sitten harjoituskoppiin päästyäni en keksinyt, mitä ihmettä pitäisi harjoitella. Tulinpa sitten opetelleeksi koko-puoli-asteikon, siis asteikon, jossa on vuorotellen koko- ja puolisävelaskelia. Ei siis molli eikä duuri eikä oikein edes mitään siltä väliltä. Ei sen osaamisesta taida mitään hyötyä juuri olla, vaikka Rautavaaran konsertossa sitä paljon esiintyykin. Soittotunti sentään tuntui hyödylliseltä, ja sain muistutuksia asioista, joita pitäisi vielä harjoitella, jotka periaatteessa kyllä hyvin tiesinkin.

Soiton jälkeen kävin viemässä jouseni korjaajalle pikkuista korjausta varten, ja raahauduin kotiin. Hirveän nälkäisenä meinasin jumittua koneelle istumaan suklaata syöden, mutta lopulta sain kiskottua itseni ylös ja takaisin liikkeelle. Astelin Selloon syömään ja shoppaamaan, koska olisi hirveä määrä asioita, mitä pitäisi ostaa. Kolmen tunnin kiertelyllä löysin talvitakin, mutten mitään muuta. Vähän ärsytti. Näköjään haen mahdottomuuksia, esimerkiksi pitäisi löytää uusi ehjä olkalaukku, joka kävisi repunkorvikkeesta ja läppärilaukusta. Löysin tasan yhden sopivanlaisen laukun, mutta se ei ollut kiva.

Kotiuduttuani katselin uusimman Heroesin, joka oli aikas jännä, vaikka keskittyikin ei-niin-kiintoisaan juonikuvioon. Jotenkin jäi sellainen olo, että haluan katsella lisää jotain, joten jatkoin Galacticalla. Se oli blaah. Musta on ihan OK että avaruusoopperassa on saippuaa, mutta jos koko joukossa jaksoja se saippua on oikeasti jakson keskeisenä juonena eikä vain pienenä sivujuonteena, alan kyllä kyllästyä.

Konserttokonsertti ja pelotonta liidailua

Olin konsalla hyvissä ajoin ennen päivän konserttia, että ehtisin harjoitella. Vaihteeksi ongelma ei sitten ollutkaan harjoitteluajan tai -tilan puute, vaan se, etten vaan keksinyt, mitä tässä nyt muka enää kannattaisi soittaa. Jotenkin väsähdin Rautavaaran sahaamiseen edes takaisin. Loppujen lopuksi kulutinkin sitten aikaa lähinnä juoksentelemalla ympäri taloa yrittäen keksiä puuhaa.

Kolmelta oli viimein konsertin aika. Tai "konsertin", kyseessä oli ikäänkuin ensi viikolla olevan tutkinnon harjoitusversio, minä ja Katariina soitimme omat kappaleemme konserttisalissa pienelle yleisölle. Olipa jännää. Ärsyttävästi välillä iski soittaessa taas täysin järjenvastainen kammo, että mitäpä jos en muistakaan, mitä seuraavaksi tulee. Ei mitään uutta sinänsä, tuohon törmään aina, kun esitän asioita ulkoa. Lisäksi totesin taas, että on vaan pahuksen raskas kappale soittaa. On myös vinkee. Vielä olisi viikko aikaa korjata kauneusvirheitä sieltä täältä ja tehdä siitä täydellinen...

Olin kuvitellut aamupäiväisen hillittömän hyperaktiivisuuteni johtuvan lähinnä lähestyvästä esityksestä, mutta eipä se mennyt pois, vaikka kuinka kaadoin energiaa raivoisaan sellonrääkkäykseen. Siksi olikin ihan kiva, että soiton jälkeen lähdettiin kiipeämään. Oli sitten sellainen liidipäivä, etten ole vastaavaa aiemmin kokenut. Ei pelottanut, vähän vaan jännitti. Liidasin kahta 6-:sta, joista toinen oli kiva ja periaatteessa tuttu jonkun kuukauden takaa (siitä otettiin sittemmin yläköysi pois, joten en ollut hetkeen päässyt kiipeämään sitä) ja toinen puolestaan ihan uusi tuttavuus. Eihän niistä puhtaan suuntaisestikaan kumpikaan mennyt, hirveää köydessä roikkuilua, mutta siltikin. On tämäkin nyt sitten, kun viikko sitten tutut 5-:kset tuntuivat ylitsepääsemättömän pelottavilta. Saas nähdä, oliko tämä ohimenevä mielenhäiriö vai mikä.

Tauoton viikonloppu

Eipä riittänyt, että tämä oli YS:n syyskauden harjoitusviikonloppu, ja siten sisälsi noin 12 tuntia orkesterisoittoa, mikä oli jo sen verran paljon, että onnistuin kipeyttämään kätöseni, mitä harvemmin soittamalla saan aikaan. Pitihän siihen viikonloppuunsa muutakin tekemistä ängetä.

Lauantai-iltana skippasin luokkakokouksen ja suuntasin sen sijaan suoraa YS-treeneistä johonkin Espoon keskuksen kieppeille juhlimaan kahden Juvenalian kamariorkesterilaisen synttäreitä lastenjuhlatyyliin. Oli vähän sikamagee linnanmuotoinen kakku, ja karkkia ja keksejä ja mehua, hassua lastemusiikkia--ja illan ohjelmanumerona kaksi tanssimattoa. Jeejee! Tulipa siis vaihteeksi hypittyä. Se on edelleen lystiä.

Sunnuntaina kipitin heti orkesteritreenien päätyttyä juna-asemalle ja ensimmäisellä junalla Turkuun. Siellä pelattiin Berliiniä. Tällä kertaa hahmoni oli mukana alusta lähtien, puuhasi paljon enemmän, ja myös näki ja kuuli paljon enemmän... kuin olisi oikeastaan edes halunnut. Oli pelottavaa. Huh. Oli myös hurjan jännää ja mageeta. Jee. Ja lisäksi oli zombi. Hih.

Kiipimävoitto

Minä, Miri sekä olmi olimme reippaina ja ahkerina Tapanilassa seinällä melkein heti, kun ovet aukesivat. Se ei tosin ole niin reipasta kuin miltä kuulostaa, koska perjantaisin talo aukeaa vasta klo 11. Olipa kumminkin pitkästä aikaa sellainen kiipeilykerta, että jäi harvinaisen tyytyväinen olo. Päätin nimittäin viimein kokeilla jonkun tutun, mutta vähän vaikeamman reitin liidaamista. Reitiksi valikoitui eräs huolellisesti harjoiteltu ja kiva kuutonen. Laitoin ensin jatkot yläköydessä kiipien, ja sen jälkeen kokeiltiin liidinä. Käsittämätöntä kyllä, se ei ensinnäkään pelottanut juuri lainkaan, eikä myöskään tuntunut mitenkään hirveästi vaikeammalta kuin yläköydellä. Tulinpa myös tipahtaneeksi köyteen kerran, itse asiassa ekan kerran köyteenhyppimisharjoituksia lukuunottamatta, eikä sekään ollut kamalaa. Vau. Pitänee liidailla lisää tuttuja juttuja, jos näin saisi kerättyä varmuutta ja rohkeutta vähän vieraampien reittien liidaamiseen.

Kiipimän jälkeen ruokaa, kahvia, hetki lojumista, ja sitten taas liikkeelle. Miri suuntasi Hämeenlinnaan, minä opettamaan. Oppilaan mentyä jäin vielä harjoittelemaan hetkeksi, vaikka vähän tehottomalta se taas tuntui.

Loppuilta meni leppoisasti ravintolassa istuen: lähdimme juhlistamaan Mirjan kandinpapereita. Pelottavaa, lukiokaveripiirissäni on taas yksi valmiimpi ihminen lisää. Satunnainen nepalilainen ravintola, johon päädyimme lähinnä siksi, että siellä sattui olemaan tilaa, oli varsin jees, ruoka oli hyvää ja tarjoilijat symppiksiä. Syömisen jälkeen kävimme vielä Javassa teellä. Ehkäpä olen tylsis ja kalkkis ja en osaa juhlia, mutta tämmöinen on kyllä minusta niin paljon kivempi tapa viettää perjantai-iltaa kuin ördääminen, ryyppääminen ja baareissa pyöriminen.

Torstai

Nukuin pitkään. Se oli ihanaa. Sen sijaan ei ollut ihanaa, että sen vuoksi aamupäivä meni aika hukkaan. Onneksi iltapäivästä ollut oppilas pakotti taas lähtemään liikkeelle. Oppilaan jälkeen tein vaihteeksi Oikean valinnan, ja menin konsalle harjoituskoppiin istumaan. Käsittämätöntä kyllä, vähän vajaan kolmen tunnin soittelun jälkeen jäi edelleen olo, etten ole soittanut juuri ollenkaan. Yritinpä kuitenkin edes.

Zzz

Jostain ihmeen syystä en tällä viikolla osaa nukahtaa niin millään. Normaalistikin olen siinä vähän hidas, mutta tämä alkaa jo olla häiritsevää. Toisaalta olen viimein nukahtamisissa onnistuttuani nähnyt koko joukon hämäriä unia. Juonellisesti tai tapahtumallisesti ei varsinaisesti ole ollut mitään epätavallista--on ollut takaa-ajoa, larppaamista, Heroesia, sen sellaista. Sen sijaan useammassa unessa on esiintynyt jokseenkin epätavallisia ilmiöitä. Eräässä unessa henkilö oli jotenkin samaan aikaan kuollut mutta kuitenkin aktiivisesti osallisena tapahtumiin, keskustelikin vielä muiden kanssa, enkä herättyäni kyennyt keksimään, miten se oli käytännössä toiminut ja ollut mahdollista. Toisessa, melkoisen ahdistavassa unessa oli instant-näkökulmanvaihdos siten, että ensin tapoin takaa-ajajani kammottavalla tavalla, ja sitten hetkeä myöhemmin elinkin kuolevan takaa-ajajan osaa. Viime yönä sentään oli vain ja ainoastaan kiva uni, jossa nerokkaasti olin samaan aikaan nukkuvaa ihmistä ympäröivien läheisten joukossa toteamassa, kuinka herttainen kyseinen henkilö on, sekä itse se nukkuva tyyppi, joka ei oikeasti nukkunutkaan, ja tunsi olonsa kovin rakastetuksi. Oi.

Päivällä väsytti, kun nukkuminen tökki, mutta puuhakasta oli siitä huolimatta. Konsalla olin ennen yhdeksää. Aamuinen harjoitteluyritys oli tosin aika säälittävä, ja kvartettitreeneissäkin juteltiin enemmän kuin soitettiin. Säestysharjoitukset tulivat ja menivät. Niiden jälkeen koitti päivän suuri koettelemus: kävin Kirkkonummella pitämässä soitinesittelyn noin kymmenen pikku riiviön ryhmälle. Muksut olivat mainioita, mutta myös kovin kovaäänisiä ja jestas, en minä niin alkuunkaan osaa pitää sellaisia kurissa. Sielläpä sitten soittelin niille kaikkea kivaa, ja ne juoksivat ympäri luokkaa minkä ehtivät. Huhhuh. Ei olisi minusta luokanopettajaksi. Kirkkonummelta palattuani havaitsin harmikseni, että on pari tuntia vapaata aikaa. Pahus. Onneksi osan siitä sain kulutettua jousitusten väsäämiseen. Lopun kiertelin kauppoja. Pitäisi ostaa talvitakki ja kengät ja läjä vaatteita. Eipä löytynyt. Viimein oli kello YS-harjoitusten verran. Puoli kymmenen jälkeen kotiin.

Sitä samaa

Hyödytöntä linjausta jatkoi tämäkin päivä. Nukuttuani liian vähän ja huonosti en meinannut herätä niin millään. Otin jääkaapista maidon laittaakseni sitä kahviin, ja kaadoinkin sen sijaan kahvikupin vieressä olevaan lasiin. Jee. Olin konsalla taas jonkun tunnin myöhemmin kuin oli tarkoitus. Soitin vähän ja kävin soittotunnilla, joka ihme kyllä oli ihan OK. Ja takaisin kotiin lusmuamaan.

Soittamisen ja opinnäytteen sijaan ilta meni makaronilaatikon kokkaamiseen, Scrabbleen, irkkaukseen sekä Galactican ja Heroesin katseluun. Yhyy. Sentään Galactica oli edes pikkuisen jänskempi kuin muutamat aiemmat jaksot, ja Heroes oikeasti aika jännä.

Blääh

Johan tässä ehtikin olla useampi tehokas ja toimiva päivä. Tänään vaihteeksi olin enemmän "tämän päivän olisi ihan hyvin voinut jättää väliin" -linjalla.

En onnistunut raahautumaan konsalle kahdeksaksi, vaan vasta yhdeksän pintaan, enkä ehtinyt harjoitella juuri yhtään, kun piti tavata eräs opettaja. Kyseinen tapaaminen taisikin olla päivän hyödyllisin sisältö: sain setvittyä, miten ja mistä saan työharjoitteluopintoni kasaan. Tämän jälkeen kulutin monta tuntia melkoisen hyödyttömästi olemalla yhtyeenjohtokurssin orkesterissa, eli siis koekaniinina orkesterinjohtoa opiskeleville. Oli se sikäli valaisevaa, että tuli ainakin selväksi, miten tärkeää on, että orkesterinjohtajalla ottaa selkeästi ohjat käsiinsä ja tilanteen haltuunsa, eikä anna epävarmuutensa näkyä liikaa. Orkesterisoiton ja syömisen jälkeen sain jopa harjoiteltua pari tuntia.

Illalla kiivettiin. Tai siis, Elmo kiipesi. Minä lähinnä valitin ja rähmäsin. Alkaa hiljalleen mennä hermo siihen, että liidaamisen pelottavuus syö kaikki voimat ja taidot nolliin. Ei meinaa onnistua niin mikään. Hirveällä tappelulla sain loppujen lopuksi liidattua kokonaan yhden ihan helpon negareitin, mutta ei sillä saanut kovin aikaansaanutta oloa aikaan. Grr. Kotiin päästyäni tosin totesin, että ihan järjetön nälkä, olisikohan taas jollain syömisen ja unen puutteella ollut vaikutusta siihen, miten surkealta meno tänään tuntui, mutta enpä oikeastaan usko.

Päiväni päätteeksi tulin vielä katsoneeksi Galacticaa, ja alkaa hiljalleen olla vähän epätoivoinen olo 3. kauden suhteen. Voisiko joku ystävällisesti palauttaa hahmoille edes ne vähät aivosolut, mitä niillä aiemmin oli? Ei oikeasti voi olla ihmiset noin tyhmiä, vaikka me yleisesti ottaen tyhmiä ollaankin.

Opinnäytteilyä

Herättyäni onnistuin kiskomaan itseni henkiseen solmuun tyhmillä tunteiluasioilla, mutta pään paikoilleen ruuvaaminen onnistui myös kohtalaisen nopeasti, kun oli siihen selkeä tarve ja syy: opinnäyte. Omistin päiväni kokonaan sille. En loppujen lopuksi tainnut kirjoittaa kovinkaan paljoa tänään, sen sijaan setvin lähteitä, järjestelin olemassaolevaa tekstiä ja viilasin pilkkuja. Pätkä litterointiakin tuli tehtyä.

Hyödyllisyys ja ahkeruus lopahtivat, kun iski nälkä, ja sen jälkeen havainto, että lähikauppa on kiinni. Eipä ollut käynyt mielessäkään, että isänpäivä on niin suuri juhla, että sulkee aina auki olevan pikkukaupan. Hups. Onneksi jotain syötäväntapaista kotoakin sai kasaan. Sitten taas työn pariin. Illasta yritin myös soittaa vähäsen, mutta keskittyminen oli täydellisesti hukassa. Pitäisi löytää se taas. Aina se karkaa ja piiloutuu johonkin.

Ahkeruutta ja visioita

Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli nukkua puoleen päivään, se nyt vaan ei sopinut. Kiskoin itseni liikkeelle ja Pasilan kirjastoon poimimaan potentiaalisen lähdekirjan, joka osoittautuikin oikein käyttökelpoiseksi. En kuitenkaan vielä ehtinyt edetä kirjoituspuuhiin, koska piti mennä soittamaan YS:n Pave-kvartetin kesken. Täytynee tunnustaa, että aiemmin minulla oli paha tapa nähdä tämä epävirallinen tavoitteeton kvartettiharrastelu lähinnä ajanhaaskauksena. Nyt, kun tiedän, että soittotunnit loppuvat jouluun ja muutenkin soittopuuhat koulun puolesta häipyvät, arvostan tällaista ihan uudella tavalla. Soiteltiin muun muassa Pergolesin Stabat materia, joka on hyvin kaunis. Lisäksi oli ruokaa, ja sitten oli jälkiruokaa. Nerokkaana tapauksena onnistuin paitsi juomaan reippaasti kahvia, myös syömään melkoisen kasan suklaata ja jätskiä. Mikäs sen parempi idea kuin yhdistetty kofeiiniyliannostus ja sokerihumala...

Kotiin palattuani oli melkoisen ADHD-olo. Joko siitä huolimatta tai mahdollisesti sen ansiosta sain tehtyä asioita (pestyä paljon pyykkiä ja viimeinkin vaihdettua kattolampun--ei tarvi enää elää pimeydessä!) sekä Asioita, eli sörkittyä opinnäytettä. Jopa niin innolla, ettei edes myöhään puolenyön jälkeen nukkumisesta ollut tulla mitään, kun kaikenlaiset ideat eivät jättäneet rauhaan. Näköjään olen viimein alkanut uskoa siihen, että minun on mahdollista saada työni joskus valmiiksi. Itse asiassa nyt tuntuu siltä, että hitto, jos olisin herännyt tällä tavoin edes pari viikkoa aiemmin, olisin vielä voinut valmistua jouluksi. Toisaalta, ei kai minulla ole mikään hirveä kiire valmistua. Ei muuten kuin siinä mielessä, että nyt arvostan itseäni entistä vähemmän, kun en saanut koulua ohjeajassa käytyä.

Hyperaktiivisen puuhailuni ohessa koin myös hämmentävän valaistumisen hetken. Yhtäkkiä tajusin, että hetkinen, ihan oikeasti tulen valmistumaan viimeistään keväällä. Se on sitten siinä. Yksi koulu käyty. Sen jälkeen, jos haluan, voin vaikka vaihtaa elämäni suuntaa ihan täysin. Ryhtyä tekemään jotain ihan muuta. Myönnettäköön, että "ryhdyn etsimään töitä sellonsoitonopettajana" ei ole kovin lähellä "mitä tehdä seuraavaksi elämässä"-listani kärkeä. Kielitieteen opiskelupaikkakin on tietysti olemassa, senkin suhteen pitäisi kai jotain tehdä--kyllä varmaan yritän sieltä ainakin kandin paperit kyhätä kasaan, niistä ei puutu mitenkään älyttömän paljoa. Mutta niistä viis, aloin kumminkin saman tien kaivella pääsykoejuttuja netistä. Luulen, että jonkinlaisen mielenrauhan saadakseni minun täytyy käväistä koettamassa onneani Sibelius-Akatemian pääsykokeissa, siellä kun on AMKista valmistuneille muusikoille 2,5-vuotinen maisterinkoulutusohjelma. En oikeastaan edes kauheasti usko sinne pääseväni, mutta yksi asioista, joita tähänastisessa elossani kadun, on se, että en päässyt Akatemialle kun sinne hain, ja se, että hain sinne vain sen ainoan kerran, heti lukion jälkeen. Toisaalta, olen myös pähkännyt pitkään sitä, olisiko minun oikeasti alunperinkin pitänyt lähteä opiskelemaan jotain ihan muuta. Jospa vaikka piruuttani kävisin keväällä myös biologian pääsykokeissa. Olen aina halunnut opiskella perinnöllisyystiedettä.

Perjantai

Perjantai alkoi reippaasti kiipeilyllä. Ensin tosin käväisimme varuste.netissä, josta mukaan tarttui sekalainen kokoelma jatkoja. Kokeilimmekin niitä Tapanilassa saman tien. Toistaiseksi kaikki tuntuivat yhtä hankalilta, vaikka kuinka olivatkin olevinaan erityisen helposti ja kätevästi klipattavia... Oli taas liidipainotteinen kiipeilykerta. En edelleenkään uskaltautunut tekemään mitään ihmeellistä, vaikein kokeiluni oli yksi tuttu viitosen reitti, jossa on hassua spagaattitaiteilua kahden seinän välissä. Olmi sen sijaan kiipesi ekan oikean onsightinsa. Jei. Vaan minäpä sain tapeltua yläköydellä toisenkin 7- reitin melkein loppuun saakka. Huh.

Kiipeilyn jälkeen uhmasin hirvittävää pimeää ja märkää ja tuulista säätä ja raahauduin opettamaan. Soittotunnin jälkeen suuntasin saman tien Mirjalle AOK-kokoustelemaan. Ruoka oli taas aivan mahtavaa, erityisesti cannelonit ja oikeaa suklaata sulattamalla väsätty kaakao. Saunassakin pääsin pitkästä aikaa käymään. Leppoisaa oli.

Ahdistuksia ja Saavutus

Näin taas huvipuistoteemaista unta. Niitä on viikon sisään tullut vaikka kuinka monta. Tässä nimenomaisessa unessa hiipparoin joidenkin kavereiden kanssa salaa maksamatta sisään Lintsille. Juuri kun olimme palanneet sieltä kotiin, tulikin Lintsiltä joku tyyppi ihan ovelle kyselemään, ehtisinkö ehkä palata sinne töihin, tarvisivat Rinkeliin vaksia. Omatuntokin vähän soimasi sen pummivierailumme jälkeen, joten lupauduin. Hm. En kyllä keksi mitään hienoa selitystä sille, mitä alitajuntani yrittää näillä huvipuistounilla viestittää.

Eilisen ahkeruuden jälkeen tänään en tietenkään päässyt ajoissa liikkeelle. Matkalla kohti kvartettiharjoituksia bussi ensin jumitteli pysäkeillä, kun liian monta lastenvaunullista yritti sovittautua sisään, ja sitten kuskikin vielä ajoi harhaan. Myöhästyin siis. Onneksi en hirveän paljoa. Kvartetin jälkeen istuin kaikessa rauhassa ruokalassa syömässä, kunnes törmäsin tietoon ja oivallukseen, että jopa ihmiset, joiden en edes ole tiennyt tekevän opinnäytettään, ovat siinä puuhassa minua paljon edellä. Jäin hetkeksi yksin istumaan pöytään ja tuijottamaan tyhjyyteen.

Pidettyäni päivän soittotunnin palauduin Perkkaalle, istahdin matolle, levitin taas lähdekirjat ympäriinsä, avasin Opinnäytteen ja tuijotin sitä. Jos ne muutkin kykenevät, miksi minä en? En keksinyt yhtään syytä. Aloin kirjoittaa. Kun muutamaa tuntia myöhemmin lopetin, olin saanut aikaan useamman sivun tekstiä. Olo oli todella voitokas. Syvästi toivon, että tämä oli jonkinlainen käännekohta tässä toivottomalta tuntuneessa taistelussani. Palkkioksi itselleni leivoin vielä myöhään illalla muffinsseja, ja vaihteeksi nekin onnistuivat.

Ikävä kyllä en kumminkaan päässyt lopettamaan päivää iloisissa merkeissä, vaan löysin uusia ja entistä käsittämättömämpiä ahdistuksen syitä. Sain nimittäin facebookitse kutsun ala-asteluokkani luokkakokoukseen. Luokan, johon en oikein koskaan kokenut sopeutuvani, ja jonka koin enimmäkseen joko vihaavan minua tai pitävän minua niin merkityksettömänä luuserina, ettei sitä kannata edes vihata. En taida uskaltaa mennä sinne. Suhtautumiseni on jo valmiiksi niin nurja, että hajoilisin vaan. Olen ihan varma, että ne ihmiset pitäisivät kaikkia saavutuksiani mitättöminä ja ylpeyden aiheitani tyhminä. Tämä ei varmaan ole reilua niitä ihmisiä kohtaan, koska tuskin ne oikeasti näin ajattelevat. Samalle illalle on kuitenkin tarjolla myös juvenalialaistuttujen kanssa hengaamista, ja siinä seurassa en koe itseäni hylkiöksi, joten hyvä tekosyykin luokkakokouksen väliinjättämiselle löytyy.

Toimiva päivä

Tämmöisiä minun päivieni kuuluu olla, eikä semmoisia, että lojun kotona ihmettelemässä. Herätys ennen seitsemää, konsalla 8.15. Harjoittelua. 10-12 kvartettitreenit. 12-> säestysharjoitus. Tällä kertaa meni isommitta ongelmitta, taikka peräti jopa hyvin. Jee. Syömään. Sen jälkeen oli tarkoitus lähteä pitämään lapsosille selloesittelyä, mutta se siirtyikin ensi viikkoon. Uhkasi tulla hirveä tyhjä kohta päivään. Käväisin äänestämässä HYY:n edarivaaleissa ja arvoin, mitä oikein tekisin. Valitsin kuin ahkera ihminen, ja palasin konsalle harjoittelemaan vielä vähän. Soittelu oli tosin aika väsynyttä. Soin siis itselleni pitkän kahvitauon ennen siirtymistäni YS-treeneihin. Niiden jälkeen, klo 21, saatoin tyytyväisenä todeta, että siinä oli se päivä.

Oikeasti tällaiset alusta loppuun aikataulutetut päivät ovat minulle tutun ja turvallisen tuntuisia. Toki vähän raskaita, ei niitä koko ajan jaksa, mutta niistä tulee tyytyväinen ja ahkera olo. Ikävä kyllä tällä hetkellä tällaisia päiviä on ehkä kerran parissa viikossa, ja ihan liikaa niitä "iltapäivällä on yksi oppilas, ei mulla mitään muuta sit koko päivänä olekaan"-mallisia päiviä.

...vaan onhan siihen syykin, miksi päiväni ovat tänä syksynä usein tyhjähköjä. Itsehän tyhjäsin, että ehtisin tehdä opinnäytettä. Ehtisin joo, jos vain osaisin, kykenisin, jaksaisin, pystyisin, mitä lie. En oikeasti käsitä, mikä siinä mättää. Sain tänäänkin koululla suunnattoman ahdistuksen aikaan, kun muutama kaveri esitteli omaa opinnäytettään. Siltikään en saa itseäni potkittua tekemään yhtään mitään. Miten se voi olla näin suunnaton mörköpeikko se opinnäyte?

(PS. Kuulin kyllä siitä kouluammuskelusta. En vaan katso tarpeelliseksi kommentoida sitä sen ihmeemmin.)

Voittoisaa

Kerrankin päivä, jonka aikataulutus meni harvinaisen täydellisesti kohdalleen. Vaikka ei yhtään innostanut, sain raahattua itseni kahdeksan junaan ja Helsinkiin. Saavuin konsalle niin ajoissa, että ehdin harjoitella pari tuntia ja vielä käydä syömässäkin ennen sellotuntiani. Tunti oli myös varsin jees, Rautavaara meni kokonaisuudessaan ulkoa, ja muutenkaan ei ollut niin epätoivoinen olo kuin viime viikolla. Saas nähdä sitten, mitä käy, kun huomenna taas on säestysharjoitus.

Soiton jälkeen kotiin ja sieltä melkein saman tien seinälle. Tänääkään en vielä mitään suurta liidisankaruutta uskaltanut yrittää, yksi "enemmän otteita kuin seinää"-tasoinen reitti ja yksi 5- tarjosivat ihan riittävästi tekemistä. Etenkin se 5-, muotoseinää kun oli, tuntui hurjan pelottavalta. Huu. Yläköysittelyn puolella sen sijaan tapahtui todellinen voitto. Sain kiivettyä muotoseinästä 7- reitin! Whii ja vau! Eka seiskalla alkava reitti, minkä olen jotenkin onnistunut tappelemaan toppiin saakka. Sen ansiosta jäi tämänkin päivän kiipeilyistä oikein hyvä mieli. Kotiinkin palasin sen verran aikaisin, että voisin jopa päästä ajoissa nukkumaan.

Berliinivisiitti

Maanantaiaamupäivä oli varmaankin yhtä hyödyllinen kuin se olisi Pääkaupunkiseudulla vietettynä ollut. Soitin pari tuntia, lähdin kaupungille, ostin tarpeellisia asioita ja kävin syömässä, palasin Mirille ja soitin vähän lisää. Tosin aikaa meni sosiaalisuudentapaiseenkin, kun Susanna ilmaantui ja Mirikin käväisi, mutta sain silti jonkin verran soiteltua, ja olin ihan tyytyväinen.

Iltapäivästä aloin väsäillä ruokaa. Hiljakseen illan ropeporukka valui paikalle. Oli tiedossa Tiemuksen Berliini-peli, minulle ensimmäinen laatuaan. Vähäsen jännitti, osaanko ollenkaan (ropekokemusta kun minulla ei juurikaan ole), puhumattakaan siitä, kykenenkö pelaamaan hassua hahmoani alkuunkaan oikein. Ensimmäiset pari tuntia kumminkin kulutin kyökin puolella odotellen, että hahmoani kaivattaisiin kuvioihin. Väkersin uunijuuressysteemiä (josta järjenvastaisesti tuli tosi hyvää) ja suklaakeksejä ja keittelin pelinjohdolle espressoa.

Ruokatauon jälkeen minua viimein kaipailtiin peliin. Hii. Pelikertani oli hitusen hajainainen, mutta eipä se haitannut, olin osannut odottaakin sitä. Ja sitten kun asioita tapahtui, se oli aina hyvin jännää. Hahmokin tuntui istuvan minulle paremmin kuin odotin, vaikka paha sitä tietysti on itse sanoa, osaako antaa itsestään oikeanlaisen kuvan. Pelin päätyttyä jäi vain olo, että ääh, haluaisin saman tien jatkaa tästä. Toivottavasti seuraava pelikerta on pian.

Turkuliidailua

Päinvastoin kuin eilen, tänään oli aamupäivällä turha arpoa, olisiko nyt edelleen kipeähkö olo vaiko eikö. Olin päättänyt, että lähden Turkuun ja kiipeän, ja tästä myös pidin kiinni. Lisäksi olin päättänyt roudata sellon mukaan, jottei koko maanantaiaamupäivä menisi turhaan lusmuiluun. Muuten hyvä, mutta jostain käsittämättömästä syystä juna, johon sinisen laatikkoni kanssa raahauduin, oli niin täysi, että tuli vaikeuksia mahtua sinne. IC-junien (samoin kuin Pendolinojen) tavarahyllyt ovat niin pienet, ettei sello sovi sinne. Minulla oli käytössä vain yksi istumapaikka, yhtä ainoaa ylimääräistä vapaata ei näkynyt koko vaunussa. Siihenpä sitten änkeydyin, sellolle jalkatila ja minulle istumatila ja jalat käytävässä. Näköjään sekin on mahdollista. Onneksi suuri osa porukasta jäi pois Karjaalla(?!). Mysteeriksi jäi kumminkin, miksi ihmeessä ne kaikki ihmiset halusivat vaihtaa kaupunkia sunnuntaipäivänä klo 11 junalla.

Turussa oli hyvin suuri kiusaus jämähtää Mirille lojumaan ja jättää kiipimät kiipimättä, mutta onneksi kumminkin lähdettiin. Olipa nimittäin varmasti opettavainen ja hyödyllinen kiipeilykerta. Liidasin yhden helpon reitin kokonaan ja pikkuisen hankalampaakin yli puolen välin, ja varmistin useamman Mirin liidin. Tällä kertaa--päinvastoin kuin olisin odottanut--oma kiipeäminen tuntui varmistamista pelottavammalta. Harjoiteltiin myös köyteen hyppimistä, mikä oli edelleen pelottavaa, muttei kumminkaan mitenkään ylitsepääsemättömän kamalan tuntuista edes varmistaessa, vaikka aika tehokkaasti sinkosinkin irti lattiasta ja seinää kohti. Yläköysittelyn puolella pääsin testaamaan minulle uutta tiiliseinäreittiä, joka oli todella vinkeä, voimat vaan lopahtivat kesken. Sitä pitää ehdottomasti päästä jatkamaan.

Kiipimän jälkeen loppupäivä menikin aika lusmulinjalla. Tutustuin Mirin espressokeittimeen, joka oli hypetyksensä ansainnut. Aivan ihanaa kahvia. Jee. Katseltiin myös harvinaisen pöhkö Nakertajat-elokuva. Onneksi olen harvinaisen pöhkö ihminen, ja hihittelin kippurassa kaikille älyttömille hölmöyksille ja yleiselle kasariudelle. Hihih.

Joskus näinkin

Heräsin flunssaisimpaan oloon, mitä muistan aikoihin kokeneeni. Ei semmoiseen epämääräiseen kuin pari viikkoa sitten, vaan perinteiseen nuhakuumeeseen. Minen tajua, mistä ihmeestä tämä tuli ja miksi juuri nyt. Onhan se tietysti kiva, kun olen jo ehtinyt todeta, että yleensä tällaisilta vältyn.

Aamupäivällä vielä arvoin, mitä päivälläni teen, lojuako nyt sitten kotona flunssailemassa vaiko eikö. Leivoin appelsiini-suklaamuffinsseja, jotka epäonnistuivat, taas. Jossain välissä tämän huonon leipomisputken on kyllä pakko loppua, mutta ei näköjään tänään. Mirja käväisi synttäriteellä. Sen jälkeen minun oli tarkoitus lähteä kiipeämään, mutta vaihteeksi osoitin melkoisen epätavallista harkitsevaisuutta ja päätin jättää väliin. Tuskin siitä mitään olisi tullutkaan.

Loppupäivän lähinnä lojuin vuorotellen sängyllä ja matolla. Järkevän tekemisen yritelmänä jatkoin soittotuntimateriaalien uudelleenlitterointikierrosta opinnäytettä varten--joskus sekin on tehtävä, jos meinaan näitä materiaaleja joskus johonkin käyttääkin. Enemmän aikaa taisi kumminkin mennä irkissä ja Facebookissa.

Ääh

Jälleen kerran oli hieno suunnitelma päivän kulusta, ja jälleen se meni pieleen. Aamupäivällä tein oikean valinnan ja raahauduin konsalle, missä sain harjoiteltua kaksi tuntia oikein tehokkaasti. Sen jälkeen siirryin Leppävaaraan syömään ja shoppaamaan synttärilahjaa. En niin tykkää lahjojen ostelusta, mutta toisaalta niitä on kyllä kiva antaa ja saada.

Sello selässä ympäri Selloa ravaaminen oli melkoista urheilua, joten kun olin saanut lahjan ostettua ja sen jälkeen pidettyä yhden soittotunnin, oli aika väsy. Kun yritin vielä vähän harjoitella--olin ajatellut soittaa vielä toiset kaksi tuntia--tuntui siltä, että en vaan pysty. Muutenkin oli vähän kumma olo. Siispä kotiin, missä totesin, että muutaman päivän minua ahdistellut nuha on oikeasti joku flunssayritys. Taas. En ala, ei mulla näin usein ikinä ole sellaisia. Tämä flunssayritys teetti myös kuumeyritelmän, enkä sitten saanut loppuiltana oikein mitään tehtyä. Ihan syvältä tämmöinenkin.

Lisää liidailua

Kulutin aamupäivän kotosalla puuhaten muka-hyödyllisiä, kuten kirjoitellen nuotteja oppilaille. Olen näköjään jo luovuttanut sen suhteen, että olisi mitään toivoa valmistua jouluksi, joten jälleen päädyn taas koko ajan välttelemään opinnäytettä, ihan niinkuin koko kesän jo tein. Millähän aion oikeasti ikinä saada sitä tehtyä?

Päivän jokseenkin onnettoman oloisen sello-opettamisyrityksen jälkeen oli vuorossa liidikurssin toinen (ja viimeinen) päivä. Aloitin sen kärttyisänä, kiitos hirveän kiireen oppilaan luota kotiin ja sieltä Tapanilaan siirtyessä. Kärttyisyys kumminkin vaihtui aika nopeasti vaihtelevantasoiseen pelkoon, kun ryhdyttiin harjoittelemaan putoamista. Ensin hypittiin löysään yläköyteen, sitten negalla löysähköön liidiköyteen. Mitään hirmuisen pitkiä putoamisia ei kokeiltu, mutta ihan tarpeeksi näissäkin oli jännitystä. Putoajan osassa ollessani totesin, että itse tippuminen on itse asiassa aika hauskaa ja jänskää, sen sijaan se hetki, kun pitäisi päästää seinästä irti ja lähteä tippumaan, on pelottava. Varmistamisessa tietysti jännäsin, miten kovaa lennän päin seinää, kun Elmo on selvästi minua painavampi. Aika kovaa kyllä, mutta selvittiin sentään. Tätä pitäisi selvästi harjoitella paljon lisää... Pahus vaan kun se on niin pelottavaa.

Putoamistreenien lisäksi tietysti kiivettiinkin. Taisinpa liidata illan aikana kaikkiaan viisi eri reittiä, joskaan ei mitään 5-:sta vaikeampaa. Oikeasti aika ovelaa, miten paljon pelottavampia ja hankalamman tuntuisia ihan helpoistakin reiteistä liidattuina tulee. Nyt vain tuli liidattua jo niin iso osa tutuista helpoista reiteistä, että kohta pitäisi siirtyä vaikeampiin. Huu.

Rävellystä

Aamulla konsalle, pari tuntia harjoittelua ja säestystreenit. Aivan käsittämättömän paskat säestystreenit. En osannut Rautavaaraa puoliksikaan niin hyvin kuin olin kuvitellut osaavani. Kaiken lisäksi säestäjäkään ei osannut sitä, mikä vaikeutti soittamista huomattavasti. Ja aikaa tutkintoon pari vaivaista viikkoa. Epätoivo iski ja kovaa. Harjoitusten suurimpana saavutuksena pidänkin sitä, että en kaikesta huolimatta alkanut itkeä, vaikka todella lähellä se oli.

Ruokakin oli konsalla pahaa, enkä jaksanut jäädä sinne sen pidemmäksi aikaa angstailemaan. Sen sijaan korjasin pahimman pahan olon kirsikkasuklaajäätelöllä ja palasin kotiin. Siellä en--ylläripylläri--saanut tehtyä yhtään mitään, paitsi lähetettyä pelinjohdolle Salaisuuksien debriefin ja ilmoittautumisen ensi vuoden kaupunkipelikampanjaan.

Illalla oli vihoviimein kauan odotellun liidikurssin aika. Ensimmäiset esimerkit katseltuani ja ohjeita kuunneltuani olin lähinnä pihalla. Olen niin tekemällä oppivaa tyyppiä, että se, että joku näyttää, miten jokin tehdään, ei auta minua yhtään. Onneksi harjoittelu aloitettiin melkein saman tien. Kokeileminen tietenkin oli myös ihan hirveää räveltämistä, mutta siitähän se lähtee. Harjoittelimme klippaamista siten, että kiipesimme yläköydessä roudaillen mukanamme lyhyttä ylimääräistä köydenpätkää, jota klippailimme. Sen jälkeen kiipesimme tuplavarmistuksella, ylä- ja alaköydessä samaan aikaan.

Kahvitauon jälkeen ilmoitettiin, että nyt voikin jo sitten kokeilla oikeasti liidaamista, jos siltä tuntuu. Olisin ihan mielelläni vielä harjoitellut tuplavarmistuksella, mutta Elmo halusi lähteä liidaamaan, joten niin siis teimme. Huh. Oli se kyllä jännää. Varmistaminen itse asiassa pelotti enemmän kuin kiipeäminen, etenkin kun Olmi heti toisella kerrallaan valitsi kohtalaisen vaikean reitin. Itse liikuin "4- ja pari ylimääräistä otetta"-vaikeustasolla. Olinpa silti hurjan ylpeä, että sain kiivettyä. Siistiä. Huomenna lisää.

Tavallista

Minulla oli tiistain aikataulutuksesta Visio. Se ei tietenkään toteutunut. Sain kyllä harjoiteltua muutaman tunnin ennen kvartettia, ja kvartettitreeneillekin löytyi ihme kyllä luokka, vaikkei sellaista ollut varattu etukäteen. Niiden jälkeen olin ajatellut soittaa vielä kaksi tuntia, jättää sellon kaappiin ja mennä hyvillä mielin kotiin. Muuten hyvä, mutta kaikki muutkin olivat päättäneet harjoitella. Olisin joutunut odottamaan lähemmäs kaksi tuntia ennen luokan saamista. Just. Ei sitten. Raahasin sellon kotiin, ja kuten arvata saattaa, en todellakaan saanut harjoiteltua tehokkaasti enää mitään. Vähäsen jotain yritin.

Päivän suurimmaksi saavutukseksi jäi debriefin loppuunkirjoittaminen. En tosin vielä lähettänyt sitä eteenpäin, koska ajattelin vielä oikolukea pahimmat virheet ja epäsuomet pois. Kirjoiteltuani katselin uusimman Heroesin. Jee. Kakkoskausi alkaa päästä vauhtiin. Jakso loppui ihan liian lyhyeen.

Postlarppäivä

Minen tykkää tämmöisistä larpinjälkeisistä mielentilahäiriötiloista. En niin yhtään. Koko päivä meni väsyneissä ja pihalla olevissa tunnelmissa. Niiden päälle vielä tuli vielä normaaliakin tunteellisempi olo ja valtava läheisyydenkaipuu, mitä luonnollisesti seurasi yksinäisyys kun yksin oleilin. Lisäksi olisi hirveä into larpata lisää, mutta ihan vähään aikaan ei ole mitään peliä tiedossa. Gläh. Eipä ihme, etten saanut päivän aikana paljoa aikaan.

Onnistuin sentään raahautumaan Turusta ensin Espooseen ja sieltä Helsinkiin sellotunnille. Tunti oli kylläkin täysin turha, koska en ollut moneen päivään selloa nähnytkään, vaikka ex-lapsitähtisellistiä tulikin larpattua. Niinpä keskityttiin perustekniikkajuttuihin, hyvän äänen hakemiseen ja semmoiseen, ja siinähän se tunti jotenkin kului. Tunnin jälkeen roudasin sellon kotiin ja kävelin Selloon syömään iskän ja veljien kanssa. Eipä oltu hetkeen nähtykään, joten oli kyllä kiva. Sellon kiinalainen ravinteli sen sijaan ei ollut oikein mistään kotoisin, en erityisemmin suosittele.

Kotiin palattuani viimein ryhdyin väkertämään debriefiä, vakaana aikomuksenani saada se kerralla kasaan. Eipä ihan onnistunut. Ei auta kuin jatkaa huomenna. Jos vaikka olisi vähän vähemmän postlarpkrapulainen, niin voisi olla helpompaakin.

Viimeisiä Salaisuuksia

Opetettuani perjantaina yhden oppilaani oli taas pitkästä aikaa aika asustautua gootiksi ja matkata Turkuun. Vuorossa oli Salaisuuksia-kaupunkipelikampanjan päätöspeli, perjantai-illasta sunnuntaipäivään. Viimeistä peliä kun pelattiin, olivat panoksetkin ehkä aavistuksen korkeammat kuin aiemmissa: koko Turun olemassaolon jatkuminen oli vaakalaudalla, kun tylsät helsinkiläiset olivat päättäneet kaupungin olevan räjähdysalttiin epävakaa ja vaarallinen. Vaikka hahmoni Eira oli periaatteessa myös helsinkiläinen, hän oli kumminkin valmis tekemään kaiken voitavansa Turun puolesta, ja tosiaan kyllä tekikin. Vietin nimittäin suuren osan pelistäni muuan hitusen hankalan vampyyriherran henkilökohtaisena avustajana. Huh.

Vaikka olen aina mieltänyt itseni puuhapelaajaksi ja ihmiseksi, joka larppaa mieluummin käskytettävää kuin käskyttäjää, tässä pelissä oli oikeasti sen verran paljon puuhaa, että muutamat työstä saamani tauot tulivat todella tarpeeseen. Oli myös ihanaa pelata hahmon valtavia suhtautumisvaikeuksia kyseistä vampyyriä kohtaan--se oli niin gootti ja niin tyylikäs ja draamantajuinen ja ihq!--ja toisaalta taas raivostuttava kammottava orjuuttaja... Oih ja voih! Kaiken kaikkiaan oli aivan loistava peli. Ruhtinaan siivellä hahmoni pääsi kuulemaan ja näkemään varmasti paljon enemmän kuin muuten olisi koskaan saanut selville. Syöminen ja nukkuminen meinasivat jäädä vähiin, mutta mainiosti niiden puutteesta aiheutunut paha olo asettui pelillisesti tismalleen osuvaan kohtaan.

Turku pelastui, peli päättyi ja onnellinen ja väsynyt porukka kerääntyi Mirille hehkuttamaan elämystään ja kertomaan salaisuuksiaan. Leukani tippui lattiaan, kun kampanjan alusta lähtien mukana olleeksi sarjamurhaajaksi paljastui Daren ylitylsis lakimies... Omalla hahmollani ei oikeastaan ollut kaapissaan mitään jänniä luurankoja. Kaiken kaikkiaan Salaisuuksia-kampanja oli hieno, mutta kuitenkin loppujen lopuksi minulle jäi myös tunne, että kun katson sitä kokonaisuutena, jotakin jäi puuttumaan omasta pelikokemuksestani. Ehkä se johtuu siitä, että minulta jäi monta peliä väliin, joten hahmon tarina tai kehityskaari oli jokseenkin lyhyt ja vajaan tuntuinen. Lisäksi hahmo jotenkin jäi vähän etäiseksi minulle, eikä myöskään oikein koskaan sotkeutunut Turkuun tarpeeksi syvälle, että olisi oikeasti mieltänyt itsensä yhteisön jäseneksi. Kävipä siis kuten jo kampanjan alussa vähän pelkäsin: Eirasta ei tullut minulle yhtä rakasta ja tärkeää kuin edellisten kampanjoiden hahmoni. Kovasti kumminkin vaikuttaa siltä, että olen jatkamassa hahmon pelaamista edelleen. Pitää yrittää keksiä siihen sen verran lisää käänteitä, että siitä saisi vähäsen mielekkäämmän.

Är ja mur

Tästäpä olen tullut aiemminkin rutisseeksi, mutta vittusaatana minä vihaan ja inhoan kaiken maailman tärkeitä kaavakkeita, joihin tarvitsee ihmisten nimikirjoituksia, joiden perässä sitten joutuu juoksentelemaan. Piti nimittäin ilmoittautua soittotutkintoon, että sen joskus saan tehtyä. Ilmoittautuminen tietenkin tapahtuu semmoisella penteleen lippulappusella, ja sen oli tapahduttava nimenomaan tänään torstaina, koska perjantaina olisi viimeinen palautuspäivä, mutta silloin en ajatellut konsalla olla. Sain heti konsalle saavuttuani harjoitusluokan, mutten mitenkään kyennyt keskittymään soittamiseen, kun oli näin tärkeä hoitamaton asia. Siispä lähdin pyydystämään nimikirjoitusta tärkeään paperiini. Olin ylen iloinen saatuani Tapanin kiinni ja nimen lappuun, paitsi että se ei riittänytkään, vaan jouduin pyydystämään vielä toisenkin sello-opettajan, jotta lappunen olisi palautuskelpoinen. Siihen se harjoitteluaika hävisikin, ja sitten ärsytti niin järjettömästi taas. Olen ihan varma, että tämmöisen voisi hoitaa niin monella järkevämmälläkin tavalla. Räyh. Grr.

Lapun kanssa juoksentelun jälkeen seuraava haaste oli oppilas Kulosaaressa. Siitäkin jotenkin selvisin, ja siitä suunta kävi vain ylöspäin, eli kiipeämään siis. Tuli taas Tapanilassa tapeltua ihan tosissaan monen haastavammanpuoleisen reitin kanssa. Iloisena yllätyksenä kävi niin, että Elmo yllytti minut kiipeämään yhtä aiemmin "äh, ei tätä kannata edes yrittää"-greidiseksi todettua reittiä, ja aikani tapeltuani selvitin sen ylös asti. Paha vaan, ettei sen virallista greidiä kerrota missään. 6+ luultavasti.

Kiipeilyn jälkeen väsäsin iltapalaksi teeleipiä, eksyin jutustelemaan metrokurssikaverin kanssa irkissä, ja grääh. Yhtäkkiä ilmaantui käsittämätön tietotekniikkaongelma. Ihmettelin ja pähkäsin ja ihmettelin lisää, jaoin ongelmani Ranskaankin, mutta eipä ratkennut. Olin jo heittämässä hanskoja tiskiin, kun viimein sainkin googlattua ratkaisun. Loistavaa. Tulee aina niin tyytyväinen olo, kun saa itse ongelmia ratkottua. Jee. (Jos se nyt jotakuta kiinnostaa, ongelma oli, että joka kerta kun yritin avata Terminalissa uuden shellin, se avasi saman tien ssh-yhteyden ja vielä ihan omituiseen suuntaankin. Ratkaisu löytyi täältä.)

Painajainen ja oivallus

Uni alkoi aivan viattoman rauhaisasti: olin Laaksolahdessa käymässä. Hengasin siellä kaikessa rauhassa, kunnes piti suunnata töihin, metroa ajamaan. Lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä vähän liian myöhään, mutta yllättäen sen ohi menikin vaikka kuinka monta bussia--oikeasti sieltä ei kulje kuin yksi ainoa. Kun ehdin pysäkille, siihen saapui bussi, jonka numerokilvessä luki 284. Semmoista ei Espoossa olekaan, sen sijaan 248 on se ainoa Laaksolahdesta kulkeva bussi, joten olin tietenkin varma, että kuljettajalla vaan ovat menneet numerot sekaisin. Olin väärässä, se oli kuin olikin bussi 284, joka meni johonkin ihan muualle kuin mihin halusin. Loppujen lopuksi olin täysin eksyksissä, onnistuin pummaamaan satunnaiselta vastaantulijalta kyydin Itäkeskukseen, paitsi että pian kävi ilmi, ettei tämä osannut ajaa sinne enkä minä osannut neuvoa... Oli juuri sellainen tyypillinen painajaistunne, että mitä nopeammin kiiruhdan, sitä hitaammin etenen, sitä varmemmin olen aivan hirveästi myöhässä. Heräsin kliseisen leffatyylisesti hillittömän ahdistuneena ja peitto täysin solmussa ympärilläni. Glääh.

Vähän enemmän herättyäni (kahvin jälkeen, siis) sain suuren oivalluksen. Tajusin, mikä elämässäni tällä hetkellä mättää niin pahasti ja miksi koko ajan on enemmän tai vähemmän ahdistunut olo. Se johtuu siitä, että opinnäytetyö on jotenkin kohonnut mielessäni niin massiivisen valtavan jättimäiseksi tekemättömäksi jutuksi, että kaikki muu on sen rinnalla käytännöllisesti katsoen merkityksetöntä. Ihan sama, kuinka ahkera muiden asioiden osalta olen, niin kauan kuin opinnäyte on täysin kesken, koen, etten ole saanut tehtyä yhtään mitään hyödyllistä. Niinpä tänäänkin, kun sain vastattua läjään sähköposteja, harjoiteltua YS-stemmoja ja vähän Rautavaaraa ja säädettyä larppijuttuja, tuntui, kuin en olisi tehnyt niin mitään. Rävelsin lopulta myös suurella työllä ja tuskalla surkean yhden kappaleen verran lisää tekstiä siihen kurjaan opinnäytteeseen, mutta eipä sekään mielenrauhaa tuottanut.

Ennen YS-treenejä käväisin ostamassa nappeja, ja havaitsin, ettei se kyllä oikeasti ole mitään nappikauppaa. Kuusi isoa ja kuusi pientä nappia maksoivat yhteensä kymmenisen euroa. Huh. YS-treenit olivat pikkuisen normaalia lyhyemmät, ja olipa kyllä kiva soittaa kun osasin osuuteni, paitsi että sitten kävi ärsyttämään, kun Franckin Les Eolides ei meinannut millään pysyä rytmisesti koossa. Iltapuhteena orkesterin jälkeen sain vielä näperrettyä napit nahkatakkiin, jonka ostin Salaisuuksia-hahmolleni ennen ekaa peliä. Vika pelihän on nyt viikonloppuna, että saanpa takin käyttöön edes siihen. Parempi se kai on myöhään kuin ei ollenkaan.

Arjen tylsyys

Maanantai: Aamupäivästä kvartettitreenit ja harjoittelua. Iltapäivästä seinälle. Vaihteeksi oli vähäsen reippaampi kiipeilypäivä, selvitin yhden pitkällisen projektin puhtaasti ja valitsin muutaman uuden reitin työstettäväksi.

Tiistai: Aamupäivästä harjoittelua, soittotunti ja kvartettitreenit. Rautavaara menee melkein ulkoa. Saisi mokoma mennä oikeasti ulkoa eikä vain melkein. Kuukausi aikaa tutkintoon.

Iltapäivästä käväisy Sellossa, poimimassa postista Musen paita (nyt voin sit fanityttöillä oikeen kunnolla) sekä ostamassa tarpeellisia asioita. Kotiin palattuani tärväsin ostamani muovikulhon saman tien. Kuvittelin sen olevan mikronkestävä kun toinen samanmerkkinen kulhoni on, mutta tämäpä oli ohuempi. Pohjaan suli rosoinen kuoppa. Muutenkin leipomisyritelmässä meni aika lailla kaikki mahdollinen pieleen. Lopputuloksena tämäkin suklaakeksitäytepulla-kokeilu osoittautui toimimattomaksi. Ja siihen se koko ilta menikin, ja sitten vitutti.

Debsu ja Lintsi

Sunnuntaista ei löytynyt varsinaista post-larp-low:ta, vaan löytyipä muuta mielenhäiriöisyyttä. Kun yritin aloitella debriefin kirjoittamista aamupäivällä, törmäsin tunteeseen, etten saa kirjoitettua yhtä ainoaa lausetta edes siten, että se olisi kieliopillinen, saati sitten että se oikeasti olisi sujuvaa kieltä. Se sotkeutui hienosti huonosti nukutun yön aikana märehtimiini asioihin, kuten siihen, miten tyytymätön olen itseeni, kun tietyissä tilanteissa koen vaikuttavani tyhmemmältä kuin olen. Argh. Tilitettyäni asiasta sekavia irkissä onnistuin viimein kirjoittamaan debriefiäni eteenpäin. Sain sen peräti valmiiksikin, ja se olikin päivän ainoa kunnollinen saavutus.

Iltapäivällä loppui järkevä puuha, ja tilalle tuli huvipuistoilu. Lintsin Valokarnevaali oli tänään viimeistä päivää auki. Kyseessä siis oli Lintsin vuoden viimeinen aukiolopäivä, ja minulla oli edelleen nippu laitevapaalippuja käyttämättä. Siispä kasaannuimme lukioporukalla haaskaamaan niitä. Valokarnevaalissa oli nättiä ja tunnelmallista, valaistu Linnanmäki on mahtavan näköinen, kun on täysin pimeää. Kävin läpi kaikki vakio-suosikki-laitteeni vielä kerran (Vuoristorata, Linnunrata ja Pikajuna). Lisäksi ihastelimme tuliakrobaatteja ja joimme hääpäiväkaakaot (pelotavaa, että minulla on kavereita, jotka ovat olleet jo vuoden naimisissa!). Ihan täysin yllättävä uusi Lintsin suosikkipuuhakin minulle löytyi. Siellä nimittäin on tanssipeli, siis tanssimatto oikeana pelihalliversiona. Tulinpa hyppineeksi ihan innolla, ja oli huvittavaa tanssimattoilla tuolla tavoin "julkisesti", kun ihmiset kerääntyivät katselemaan. Onneksi olen siinä ihan hyvä, siten tilanteen saattoi kokea nimenomaan loistavana pätemisenä, ei itsensä julkisena nolaamisena.

Uusi ToTo, uudet kujeet

Aamupäivästä ennen ToTo-kyytini lähtöä ehdin hankkia kaupasta hanskat ja kaulahuivin. Ne tulivat todella tarpeeseen, koska pelipaikalla oli kylmä. Se olikin sitten ehkä suurin valituksenaiheeni Toinen totuus -larppikampanjan 2. kauden avauspeliin liittyen. Pelipaikalla oli kylmä, se oli niin puskassa, ettei sinne päässyt julkisilla, eikä siellä ollut juoksevaa vettä. Mutta eipä sillä oikeasti ollut niin mitään merkitystä, koska nämä asiat oli tiedotettu hyvin etukäteen, ja kaiken muun osalta peli oli aivan mainio.

Kuten nyt yleensäkin kun minusta on kyse, pääsyy siihen, että viihdyin niin hyvin, oli se, että hahmoni osoittautui juuri tismalleen sellaiseksi, kuin halusin. Verrattuna Salaisuuksia-kampanjan gootti-Eiraani, jonka ongelma on, että hahmon tausta on älytön sillisalaatti, johon yritin änkeä vähän liikaakin kaikkea tosi coolia, Toisen totuuden 2. kauden hahmoni Tessa on selkeämpi ja helpompi pelata (ja melkein yhtä cool). Pitkällinen haaveeni Oikeasti Pätevän Hahmon pelaamisesta toteutui siinä muodossa, että minulla on nyt oikeasti hahmo, joka ei hössötä turhaan, ei angstaa nurkassa, vaan on juuri sellainen tyyppi, joka tarttuu toimeen ja tekee asioita, että jotain joskus saataisiin tehtyäkin. Lisäksi hahmo on rekkakuski, ja vaikkei kovin stereotyyppinen sellainen olekaan, niin onpahan kuitenkin myös aika äijä. Yksi ensimmäisistä lähtöideoistani oli, että olisi hauska kokeeksi yrittää pelata selkeästi maskuliinisen oloista hahmoa. En tiedä vaikuttiko se muiden mielestä siltä, mutta joka tapauksessa kokeileminenkin oli hauskaa.

Tietysti pelkkä kiva hahmo ei peliä olisi tehnyt, jos muu ei olisi toiminut, vaan sehän toimi myös. Pelin rytmitys oli ainakin omalla kohdallani oikein onnistunut, siirryttiin sujuvasti kriisistä suvantoon ja takaisin moneen kertaan, hiljaisia hetkiä oli hyvin vähän, ja joka kerta, kun alkoi tulla olo, että hm, onkohan minulla enää mitään tehtävää, jotain yhtäkkiä ilmaantui jostakin. Kuten ToToissa yleensä, muut hahmot olivat myös vinkeä joukko outoja tyyppejä ja persoonallisia omituisuuksia, lähikontaktien pelaajat olivat mukavia ja pelaaminen sujui. Lisäksi tämä "kakkosedikka" tosiaan tuntui ainakin tämän aloituksen perusteella tosiaan selkeästi erilaiselta kuin ykkösen pelit, tutulta, mutta kuitenkin uusin kääntein ja painotuksin. Jätti todellakin innolla odottelemaan lisää. Loistavaa.

Viikon virallisena havaintona tämän pelin ja keskiviikkoisen Muse-keikan jälkeisten märehdintöjen perusteella voisin myös tähän loppuun todeta, että pahus sentään, olen minä vaan niin "minä itte"-henkinen ihminen, ettei mitään rajaa. Olen nimittäin tässä taas havainnut, että taide/viihde (erottelu, joka minua aina ärsyttää, mutten keksi yhtä yksittäistä yleisesti ymmärrettävää sanaa, joka kattaisi kaiken orkesterimusiikista huonoon scifiin) tuntuu minusta aina parhaalta ja hienoimmalta, jos siitä voi nautti sen osana, itse mukana, tekemässä ja kokemassa. Hienoin muoto kokea musiikkia on minulle aina ollut nimenomaan orkesterisoitto, ei siitä pääse mihinkään. Pahoin pelkään, että vaikka olisi kuinka upea keikka tai kuinka hieno levy kuunneltavana, ei se vaan ole sama, kun ei itse ole kaiken sen keskellä sitä luomassa. Lisäksi sellaisetkin juonikuviot, jotka kirjassa, sarjassa tai leffassa voisivat tuntua perinteisiltä, keskinkertaisilta tai ei-niin-ihmeellisiltä, ovat larpeissa mainioita ja monin verroin jännempiä elämyksiä.