Tiistai oli vuoden viimeinen koulupäivä. Aamupäivästä konsalle, jossa tuttuun tyyliin oli näin lähellä joululomaakin vielä ihan täyttä, ja jouduin jonottamaan harjoituskoppia. Vähän harjoittelua, sitten soittotunti. Viimeinen sellainen, ei vain ennen joulua, vaan ikinäkoskaan. Joulun jälkeenhän olen Stadiassa yliajalla, ja yliajalla ei saa soitto-opetusta--etenkään, kun on jo suorittanut kaikki soitto-opinnot. Ei minun kai vieläkään kaikkea kuulu osata, mutta nyt pitäisi ainakin osata harjoitella itsenäisesti. Epäilenpä suuresti. Tunti tuntui ihan tavalliselta, rähmäsin Haydnin ekaa osaa. Vasta sen jälkeen alkoi itkettää. Melkein seitsemäntoista vuotta käynyt säännöllisesti soittotunneilla, ja nyt se loppui. Ei tunnu missään määrin vapautuneelta, pelkästään kauhean kaihoisalta ja vähän ahdistavalta.
Viimeisen soittotunnin jälkeen oli ensimmäinen ja mahdollisesti myös viimeinen tapaamiseni opinnäytteeni ohjaajan kanssa, koska yliajalla ei periaatteessa saa ohjausta. Vaikutti kovasti siltä, että kovin kiireinen ohjaajani ei ollut ehtinyt laisinkaan lueskella sähköpostittamaani opinnäytteeni tämänhetkistä tilaa (noin 15 sivua puolivalmista tekstiä). Kylläpä tuntui tapaaminen hurjan hyödylliseltä. Sen jälkeen yritin vielä olla opinnäytehyödyllinen kopioimalla yhden nurkissani pyörineen soittotuntivideon DVD:lle. Se pitäisi jossain välissä litteroidakin, että siitä olisi jotain hyötyä.
Ahkerahkon koulupäivän jälkeen käväisin iskän ja veljien kanssa katsomassa Beowulfin. Paikoitellen se oli hyvin nätti, kaikenlaiset paikallaanpysyvät asiat, kuten maisemat, ovat tietokoneella tehtyinä lähestulkoon täydellisen oikean näköisiä. Myös ihmisten kasvot ovat reippaasti oikeamman oloisia kuin mitä itse olisin odottanut. Sen sijaan kaikenmoinen liike on näköjään edelleen jotenkin hankalaa toteuttaa, esimerkiksi ratsastaminen näyttää lähinnä hupaisalta. Kaiken kaikkiaan oikeastaan tuntui, kuin olisi katsellut erityisen hyvin tehtyä pelin alku/väli/loppudemoa. Juoneen oli kovasti yritetty änkeä syvällisyyttä, oli ihmisen (=miehen) erehtyväisyyttä ja tietenkin pääpahiksena kauhea naisolento. Ehkäpä juuri sen vuoksi leffassa ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa pidettävää hahmoa, kaikki olivat jotenkin ärsyttäviä tai nuijia. Lisäksi se oli vähän hassu: niin äärettömän über-ylieeppinen, ettei sitä voinut ottaa vakavasti, eivätkä sinne tänne ripotellut erinäiset hölmöt vitsit ainakaan auttaneet asiaa. Vaan siis olihan se toki melkoisen näyttävä leffa ja hyvinkin viihdyttävä.
No comments:
Post a Comment