Jouluaaton aamupäivälle löytyi jouluisaa puuhaa, vaikka olinkin kotona: väsäsin bataattilaatikkoa. Se oli yllättävän helppoa, ja siitä tuli myös oikein hyvää, kuten myöhemmin joulupöydän ääressä havaittiin. Jouluruokailu (ja toki muukin jouluilu) tapahtui perinteiseen tyyliin perheen kesken mummilassa Nokialla, mihin ajeltiin iltapäivästä, jokseenkin normaalia myöhemmin, koska Nokian vesikriisi ei innostanut viipyilemään siellä kovin kauaa. Laaksolahdesta raahattiin mukaan monta litraa kelvollista espoolaista vesijohtovettä, ja salaattikin tehtiin etukäteen, ettei sitä tarvisi pullovedellä huuhtoa. Mummilan kraanavesi tuoksui vienosti kloorille, eikä sitä tehnyt mieli käyttää mihinkään. Käsienpesu korvattiin käsidesigeelillä. Kummasti sitä alkoi miettiä, miten itsestäänselvyytenä on tottunut tuon juoksevan puhtaan veden ottamaan.
Puhdasta pullovettä oli toki riittävästi joulun ajaksi, joten eipä tuo poikkeustilanne pahemmin häirinnyt. Ruoka oli yhtä hyvää kuin aina, ja lahjojen avaaminen edelleen melkein yhtä kivaa kuin muksuna. Muutenkin oli leppoisaa ja lystiä viettää pitkästä aikaa edes päivä-pari perheen kesken, joulu kun on nykyään minulle ainoa tällainen sukulaisten keskuudessa juhlittava juhla. Ehkä jollain tasolla henkilökohtaista joulurauhaisuuttani vähän häiritsi tieto siitä, että palaisimme jo seuraavana päivänä Espooseen, joten lusmuttavaa tapettavaa aikaa ei oikeastaan olisi. Hassua sinänsä, silloin, kun sitä on, sen usein kokee riesaksi, mutta nyt, kun sitä ei ollut, tuntui, että jotain puuttuu. Muutenkaan en oikein osaa kokea olevani lomalla, kun periaatteessa tekemistä on niin vähän silloinkin, kun on "arki", ja toisaalta taas tämä "joululoma-aika" on minulla kohtalaisen täynnä kaupungista ja paikasta toiseen poukkoilua ja monenlaista puuhaa.
Joulupäivänä syötiin lisää jouluruokaa, tavattiin serkkuja, noudettiin mummille lisää vettä vedenjakelupisteestä, ja sitten iltapäivästä suunnattiin kohti Espoota. Juuri korttinsa saanut Jeo päästettiin rattiin, Olmi ja äiti huusivat kilvan päällekkäin ajo-ohjeita, ja minulle nousi kirkkaasti mieleen muisto siitä, miten minä ajamista inhosinkaan, nimenomaan tuollaisissa olosuhteissa, kun kakkoskuskit ovat kaikki parempia kuin itse minä ja kiljuvat ohjeita niin, ettei tiedä, ketä kuunnella, ja kaikkia kyydissä olijoita jännittää vähäsen. Tulipa kuitenkin myös olo, että jo se nyt on, pitäisi minun kyllä jossain välissä taas tarttua rattiin. Kyllä minä sentään tajuan, että on tyhmää, ettei yhtään aja, vaikka on kortin vaivautunut hankkimaan.
No comments:
Post a Comment