Kesäajoa

Heti aamusta tuli selväksi, että päivä on Kuuma. Aloitin sen silti aikaisin ja ahkerasti käymällä viimein säätämässä kotivakuutuksen tätä kämppää vastaavaksi. En tajua, miksi sen aikaansaamiseen meni noin kauan, kun vaati oikeasti vain vartin visiitin. Jostain syystä vakuutukset ovat minulle jotenkin mystinen ja vaikeaselkoinen asia, vähän niinkuin opintotuki ja verotus. Pitäisi mennä johonkin perus-kansalaisen taloustieto-kurssille tai jotain. Lisäksi taas kävin ryöväämässä kirjastosta kaikennäköistä. Sitten sello selkään ja suunta Ruoholahteen. Pidinkin Stadian harjoitusoppilaalleni vielä yhden tunnin, valmennusta pian oleviin musiikkiopiston pääsykokeisiin. Voooi.

Töissä pääsin ihmettelemään, millaista on metron ajo, kun on hillitön helle ja vielä troppinen kosteuskin ilmassa. Vanhat junat ovat sietämättömiä saunoja, niissä ei kestä olla. Sen sijaan joudun perumaan pahat puheeni peruskorjatuista junista... Tai no, en ihan kaikkia, on niissä edelleen huonommat jarrut, mutta ne ovat ihanan hyvin ilmastoituja. Itse asiassa useampaan kertaan tuli kylmä, kun oli puhallus täysillä ja lämpötilaksi säädetty 15 astetta. Ulos astuessani aina ihan häkellyin, että mitäh, täällähän on kesä. Tietysti uudessa junassa on myös ilmastointi, joten se on edelleen suosikkini, koska on sekä hyvä ajaa ja jarruttaa että viileä.

Hirvittävän läheltä piti

Aamulla kävin piilaritarkastuksessa toteamassa, että itse asiassa olin ollut oikeassa kun muistin väärin, että -1,5. Sen verran tuli vahvuudeksi uuteen piilarireseptiin. Oli ihanaa olla piilolinssit päässä vaihteeksi. Kuluttelin aikaa Ruoholahdessa, vaikka aika laiskaksi jäi soittelu.

Ennen töihin menoa poimin pikaisesti krääsä-aurinkolasit etten häikäistyisi piilareideni kanssa. Olikin mukava ajaa niin, ettei ole pakko koko ajan siristellä sokaisevassa auringonpaisteessa.

Olin ajamassa illan viimeistä sivuani kohti Mellunmäkeä, kun kuulin, että ihan perässäni tulevan junan alle oli jäänyt joku. Se oli muutamasta minuutista kiinni, ettei olisi ollut minun junani. Pahinta oli, että olin nähnyt kyseisellä asemalla jonkun norkoilevan lähellä tunnelin suuta ja laiturin reunaa. Ei hitto, se saattoi olla juuri se tyyppi. En varmastikaan koskaan saa tietää. Aiemmin kuvittelin, että olin sisäistänyt ja hyväksynyt sen, että allejääntejä tapahtuu. Paskat. Valehtelin itsellenikin. Vasta nyt se todellisuus todella iski vasten kasvoja. Ei helvetti. Se olisin voinut olla minä. Bussissa matkalla kotiin itkiessäni en ollut varma, johtuiko se järkytyksestä, raukkamaisesta hepotuksesta kun se en ollut minä joka ajoi, vaiko kalvavasta epäilyksestä ja syyllisyyden tunteesta--jos se todella oli se tyyppi, jonka näin--jos olisin ilmoittanut siitä, olisiko se voitu estää--jos ja jos. Kai kaikki jossittelu on turhaa. Ahdistaa silti aivan saatanasti.

Kiipeilyä ja pähkäilyä

Epäonnisuus vaivasi kiipeilyreissua tänäänkin, vaikka kohteena oli vain tuttu Tapanilan seinä. Lähinnä niin, että Olmi oli nukkunut pommiin, ja kun minulla alkoivat työt jo kahdelta eikä kolmelta kuten useimpina päivinä, jäi kiipimäaikaa aika vähän. Ainoa kunnon saavutus oli yhden uuden "6-"-reitin selvittäminen. Tosin sen jälkeen kiipeämäni ennalta tuttu 5+ tuntui vähintään yhtä vaikealta, vaikka puuhaa vaikeuttikin se, että olen jotenkin jumittanut jonkun lihaksen vasemmasta kädestäni, ja vaikeahkon reitin jälkeen se ei oikein viihtynyt rasituksen alaisena. Sitä säästääkseni yritin kiivetä yhdellä kädellä paikan helpointa reittiä (3+), mutta huh, oli kyllä liian hankalaa semmoinen.

Töihin tuli sen verran hoppu, että ruokaa vastasivat tänään nihkeä kolmioleipä ja pussikeitto. Töissä aika meni hirmu nopeasti, koska kaikki tauot ja suurin osa ajoajastakin upposivat ensi sunnuntain pähkäilyyn. Ilmeni nimittäin juuri, että silloin voisi olla lukioporukalla risteily tiedossa--jos saan sen sunnuntain töistä vapaaksi. Toisaalta, vapaaksi sen luultavasti saisinkin, mutta se tulisi kalliiksi, kun sunnuntai on tietenkin viikon arvokkain päivä. Ääääh, inhoan tällaisia ärsyttäviä valintatilanteita.

Illan ilahduttavimmat asiat olivat ihana ukkossadesää kun palailin kotiin sekä kahvijäätelö ja kylpy.

...mutta tulipa tehtyä.

Perjantaiaamuna jostain kumman syystä ihmisten oli mentävä töihin. Ei minun vaan. Siispä suurin osa siitä meni ihmetellessä, että mitäs ihmettä, tyhjä aamupäivä eikä juurikaan mitään mahdollisuuksia tehdä mitään järkevää, kun kerran Turussa olin. Keksin lopulta väkertää maailman turhinta pakollista kurssia eli Stadian "vieraat kulttuurit"-nettikurssia, jonka tehtävät olivat tasoa "valitse kiinnostava maa ja selvitä sen suosituin bändi ja urheilulaji". Etsin myös kahta geokätköä, kummastakaan ei näkynyt jälkeäkään. Sen sijaan eksyin johonkin Kuuvuoreen omakotitalojen pihojen väliselle alueelle, josta ei päässyt pois kulkematta jonkun pihan läpi.

Saatuani aamupäivän ajan tapettua poimivat Ilmari ja Taina minut kyytiin. Tarkoitus oli mennä kiipeämään Pärkänvuorelle. Kyllä sinne lopulta päästiinkin, mutta matka oli epäonninen ja hidas. Siihen sisältyi peräänajo ja siitä johtunutta säätöä, kiipeilytarvikkeiden hakemista sieltä ja täältä, sekä odottelua, ja rauhallista suhtautumista asioihin. Ikävä kyllä minun yleinen tapani suhtautua asioihin on harvoin rauhallinen, ja yleensä osaan aina taikoa tyhjästäkin kiirettä. Taisi olla harvinaisen luonnetta kasvattava reissu siinä mielessä, että se oli täynnä hetkiä, jolloin oli pakko vain odottaa. Ihmeen kiltisti ja valittamatta sitten odottelin.

Pärkänvuori osoittautui minulle ihan liian haastavaksi, sain kiivettyä yhden reitin ja muista kokeilluista en juuri mitään. Jostain iski myös selittämätön päänsärky--vasta myöhään illalla tajusin, että hm, niin joo, en ollut juonut yhtään kahvia tai muuta vastaavaa koko päivänä. Kai se on myönnettävä, että kofeiiniriippuvuuteni on aika pitkälle kehittynyt. Joka tapauksessa, oli ihan jänskää päästä katselemaan osaavaa trädiliidausta, kun en ollut moista ikinä nähnytkään. Tosin Pärkänvuoren kivoin juttu oli loppujen lopuksi se, että sieltä löytyi ihan yllärinä luola. Jee.

Koska oltiin päästy kalliolle kovin myöhään, paluu Turkuun oli myös myöhäinen. Ehdin sitten nähdä vain noin puolet Karibian Piraattien kakkososasta. Ihme oli, että pysyin hereillä edes sen aikaa, koska reissun jälkeen oli kovin väsy.

Lauantaipäivä oli harvinaisen selkeä: aamulla kohtalaisen aikainen herätys, junalla Helsinkiin, siellä saman tien Itäkeskukseen ja töihin. Illalla kotiin.

Vapaatorstai

Vapaapäivä! Jee! Aamusella suunnattiin taas Elmon kanssa Tapanilaan. Päivän opetus oli, että joo, kyllä me voidaan kiivetä vaikka 6+ reittejä, jos löydetään tarpeeksi helppoja... Kiipeilykeskuksen greidaus tuntuu olevan aikasta aaltoilevan laatuista, kun osa 5+ reiteistä on niin vaikeita, etteivät tahdo edetä, ja sitten taas jotkut 6- tai jopa 6 ovat ihan kiivettävissä. Nyt ei sitten edes tunnu, että voisi olla mitenkään saavutuksiinsa tyytyväinen, kun niiden eri greidisten reittien todellinen vaikeus heittelee niin rajusti.

Osan vapaapäivästä omistin ihan järkevällekin toiminnalle: käväisin konsalla säätämässä lukuvuoden loppusäätöä, eli hankkimassa nimiä Esittävän Säveltaiteen Opintokokonaisuuden typerään pahvilappuseen, johon niitä pitää joka kevät metsästää. Tänä keväänä se tosin kävi yllättävän vaivattomasti, onneksi. Lisäksi oli sellistitapaaminen, jossa katseltiin muksuryhmien kevätkonsertti videolta, ja suunniteltiin ensi vuoden ryhmäopetusta. Paitsi että minä en tule siihen enää osallistumaan, koska olen tehnyt opetusharjoittelut jo. Ihan täydellisen epätodellinen ajatus, että pitäisi valmistua jouluksi.

Konsalla sellisteiltyäni menin vielä soittamaan yksityisoppilaani kanssa grande kevätkonsertin, jossa olikin yleisönä koko joukko oppilaan sukulaistätejä. Kääk. Etenkin kun vielä menin paikalle 5min myöhässä, koska pahuksen bussi petti, taas. Busseihin ei voi luottaa. Miksei metrolla pääse joka paikkaan? Konsertti oli sitten varsin sähläinen, mutta sen jälkeen oli kyllä mainio tarjoilu, todella hyvää juustokakkua ja muuta kivaa.

Viimein oli kaikki virallinen ohjelma hoidettu, jotenka siirryin epäviralliseen suuntaan, eli ensimmäisellä mahdollisella bussilla Turkuun. Cosmicissa oli hauskaa. Pahus, että matka on hieman liian pitkä, että siellä viitsisi kovin usein käydä. Eipä näitä vapaita torstaitakaan tosin ole kuin kerran kolmessa viikossa.

Peruskeskiviikko

Aamupäivä koostui lähinnä tavaroiden siirtelystä paikasta toiseen: piti hakea vaatteita Laaksolahdesta ja toimiva HomePNA-mötikkä postista (virtalähde siitä vain oli ollut rikki, joten laittoivat uuden mukaan niin nyt toimii taas netti), ja (jumitettuani tietenkin nettiin hyväksi toviksi) vielä viedä sello konsalle ja harjoitellakin siellä vähäsen (vajaaseen tuntiinhan se jäi).

Loppupäivä meni töissä. Puotilan tunnelin sisäänkäynnin viereisellä nurmikolla oli pupu jokaisena niistä kolmesta kerrasta, kun ajoin ohi. Koska se ei kahtena kertana näyttänyt edes liikkuneen, aloin epäillä, että se ei ole oikea, mutta kolmannella kerralla se olikin siirtynyt, joten ehkä se oli. Kaikkea sitä huomaa kun ajaessaan maisemia katselee.

Päivän aikana lukaisin myös läpi Isomäen kirjan Herääminen. Vähän ehkä liiankin rautalankaisesti siinä väännettiin, miten kasvihuoneilmiö ja ilmastonmuutos ovat Paha Asia, koska luulisi, että suurin osa scifiä lukevista on sen jo tajunnut. Juonessa ei mitään ihan valtavan omaperäistä noin muutenkaan ollut. Vaan jostain syystä Isomäen tyyli tuntuu hirveän kotoisalta. Taitaa jokin sen selkeydessä ja ihmisten ja ihmissuhteiden varsin pintapuolisessa kuvailussa muistuttaa niistä lukemattomista lasten/nuorten "junior scifi"-kirjoista, mitä muksuna luin urakalla.

Päiviä ja kiipimää

Viikonpäivät menevät kyllä taas vaihteeksi ihan täysin sekaisin. Kai tänään ehkä mahdolisesti on keskiviikko? Nyt jo? Tuntuu ehkä enemmän maanantailta. Tai sittenkin perjantailta. Ei hajuakaan.

Oikea maanantaipäivä sisälsi lähinnä kirjastovierailun ja sen myötä lisää Linnunradan käsikirja -kuunnelmaa sekä Dirk Gentlyn holistisen etsivätoimiston lukemista (vinkeä on, ihme kun aiemmin en ole sitäkään lukenut--paitsi että nähtävästi loppuratkaisu oli minulle liian älyllinen, pitää vielä pähkäillä, että mitä ihmettä siinä tapahtui), sekä juuri ennen töihin menoa vierailun optikolla työ-aurinkolaseja valikoimassa. Näköjään muistin pieleen omien lasieni vahvuuden. Sinänsä ihan positiivista, että minulla onkin 0,25:n verran parempi näkö kuin luulin. Hih. Pääni on joissain asioissa aika seula.

Tiistai eli eilinen oli aika mainio päivä, koska aamupäivästä mentiin taas Olmin kanssa seinälle, ja tehtiin urotekoja. Tai siis, tapeltiin kaksi 6- reittiä ylös. Ensimmäisessä tosin molemmat fuskailimme vähän, lähinnä siksi, ettemme oikein saaneet selkoa, mikä kaikki seinässä esiintyvä reittiin kuului. Jälkimmäisen alku oli niin haastava, että saimme molemmat rähmätä sitä ties kuinka kauan, mutta loppujen lopuksi Elmo selvitti koko homman ihan oikeasti ja itse huijasin yhden otteen verran reitin lopussa, kun voimat olivat niin pois. Vähänkö kyllä taas oli sankariolo. Hieman harmittaa jotenkin se, että nyt, kun tuntuu, että olen alkanut seinällä jotakin joskus osatakin, alkaa kalliokausi, ja kivellä olen ihan täysi rähmäkäpälä. Vaan kai sekin siitä, kunhan tarpeeksi harjoittelen.

Töitäkin tiistaina oli. Päivän jännittävin asia oli yksi juna, jonka ohjaamon alta kuului niin kummaa hurinaa, että se meni sitten vaihtoon ja varikolle.

Vilkas viikonloppu

Vapaaviikonloppu oli luonnollisestikin täyteenbuukattu. Ohjelman laatu ja innostavuus vaihteli laidasta laitaan. Lauantaista suurin osa meni häissä. Häät on aina vähän ääh. Näissä kun vielä naimisiin menneet olivat kohtalaisen uskonnollisen sorttista porukkaa, tunsin itseni aika pahasti tilanteeseen kuulumattomaksi. Yhtään ei myöskään auttanut se, että jotenkin muutenkin koko päivän oli epämääräisen epämiellyttävä olo, minkä jälkeenpäin tulkitsin johtuneen siitä, etten sitten juonut yhtään kahvia koko päivänä. Olinkin aika tyytyväinen, kun pääsin pakenemaan paikalta ajoissa, vaikka se tarkoittikin, että hääkakku jäi syömättä.

Häistä kotiin palattuani oli jos jonkinnäköistä suunnitelmaa illaksi (vessan siivouksesta putkeenryömimiskätköilyyn), mutta sitten Miri ja Kaisa tarjosivat vaihtoehtoista viihdeideaa. En millään osannut päättää, mitä tekisin, ja lopulta päädyin heittämään kolikkoa asiasta (ihan oikeasti). Sen seurauksena suuntasinkin Arabiaan juoruamaan ja tuhoamaan valkoviinitonkan loppuja. Hauskaa oli, mutta viiniä tuli juotua enemmän, kuin olisi ollut järkevää, koska lopputulos oli hyvin pahoinvoiva.

Pahoinvointi tietysti johti kaameaan kapulaan, niin että sunnuntaiaamuna sängystä ylös pääsemiseen meni monta tuntia, eikä liikkeellelähtö olisi yhtään houkutellut. Pakko kuitenkin oli, kun ohjelmassa oli YS-kvartettisoittelua. Soukanrantaan löytäminen oli aika haastavaa, soitto samoin. Sitä ei kuitenkaan ehditty ihan kamalan kauaa, kun iskä ja veljet kävivät hakemassa minut grillailemaan. Rasvainen ja suolainen grilliruoka oli juuri sopivaa krapulapäivän ravintoa, ja sen jälkeen tuli vähän ihmismäisempi tunnelma.

Illalla viimein oli sitten vuorossa se, mitä koko viikonlopun olin odottanut: päästiin kiipimään, Mirin ja Elmon kanssa Rollareille. Hölmö olmi meni unohtamaan kiipeilykenkänsä kotiin, mutta eipä se sen menoa paljoa hidastanut. Whii. Oma meno oli vähän takkuista, kun välillä tuntui, ettei tasamaallakaan pysy tasapainossa. Selvitinpä sentään viimein jotenkin Rock vandalin. Ja oli se vaan kumminkin älyttömän kivaa, kun oli niin aurinkoistakin myöhään iltaan, ja kivi oli lämpöistä. Tahtoo kiivetä lisää. Paljon. Jee.

Paha perjantai (taas)

Piti taas herätä kovin aikaisin, että ehtisi konsalle kvartettiin--ja sitten vasta siellä selvisikin, että treenit alkoivat puoli tuntia myöhemmin, kuin olin luullut, joten olinkin ihan liian ajoissa paikalla. Plääh. Myös orkesterin tauolle suunniteltu Debussyn esityksentapainen meni pipariksi, kun orkesterin tauko oli eri aikaan kuin aikataulun mukaan, ja vielä kovin lyhyt, ja kukaan ei ehtinyt kuunnella. Mutta saatiin sentään soittaa salissa, ja meni ihan hyvin, vaikkakin vain eka osa, kun kaksi olisi osattu.

Konsan ja työn väliinjääneen ajan käytin keskustassa pyörimiseen. Hain häälahja-lahjakortin, Kämp Cafésta, mikä oli aika jännää, koska paikka oli kyllä melkoisen fiini, eivätkä meinanneet ensin tietää koko jutusta että mikä se on ja missä se on, mutta sainpa sentään. Sen jälkeen törmäilin Mirjaan ja istuin Unicafessa kahvilla hetkisen, mikä oli ehkä päivän ainoita mukavia asioita.

Töissä ärsytystä ei aiheuttanut itse työ, vaan tulossa olevat kaksi vapaapäivää. Vittusaatana, kun mulla on viikonloppu vapaata, olisi se kiva käyttää asioihin, mistä pitää ja mitä haluaa tehdä, eikä kaikkeen pakolliseen. Ärsytys nimittäin moninkertaistui, kun sain tietooni, että Helsingissä pääsisi kalliolle, mutta eipä pääse kun ei ehdi. Kaiken lisäksi joka pahuksen vanhan ja peruskorjatun junan ohjaamossa jostain syystä jostain lähti sellainen sairaan ärsyttävä sirinä, jota en ole aiemmin edes huomannut, ja se oikeasti ajoi minut ihan sekopäisyyden partaalle. Uudessa junassa onneksi oli hiljaista, joten ääni siis ei lähtenyt päästäni. Yksi koulukaveri kuvaili joku päivä minua piilopsykopaatiksi. Aika hyvä kuvaus sikäli, että kun jokin tarpeeksi ärsyttää ja raivostuttaa, se saa kyllä minut sellaiseen mielentilaan, että pelotan itseänikin. Grrrrrrrärh.

Myöhäinen äitienpäivä

Koska oikea äitienpäivä meni ohi, pidin tänään varjoäitienpäivän. Aamupäivästä Laaksolahteen, missä tietenkin matkalla kävin poimimassa valkovuokkoja, ja lisäksi lahjoitin äidille CD:lle poltetun resitaalisoittoni (aika kamala äitienpäivälahjus, koska se soitto on näin jälkeenpäin kuunneltuna aika kamalaa). Syötyäni hyvin (kuten kotona aina), lähdin töitä kohti äiti mukanani. Äitipäs nimittäin tuli ohjaamoon kyytiini yhdeksi kierrokseksi. Selitin koko tunnin ajoajan innoissani sitä sun tätä kaikesta mahdollisesta työhöni liittyvästä niin, että kun matkustajani hyppäsi kyydistä ja suuntasi kotiin, tuntuikin siltä, että olen puhunut tunnin yhteen menoon.

Loppu työpäivä meni jotenkin apaattisissa tunnelmissa. Jostain syystä väsytti ihan kamalasti, eikä vaihteeksi kofeiinista tuntunut olevan apua yhtään. Linnunradan käsikirjan kuunteluprojektia jatkoin, ja taas vaihteeksi totesin, että Marvin on niin paras, oikeasti nimittäin ihan liian hyvin tiedostan, että pahoina hetkinä kuulostan itse juuri siltä. "Älkää yrittäkö esittää, että teistä olisi oikeasti hauska tavata minut. Anteeksi, että olen olemassa. Haluatteko, että työnnän pääni vesiämpäriin? Minulla on ämpärikin tässä valmiina. *pulpul*".

Kotimatkalla kaivoin taas yhden geokätkön piilostaan esiin.

Leppoisa työpäivä

Aika pöhlää, mutta työpäivä tuntui vapaammalta kuin vapaapäivät. Näin unta, jossa oli paitsi Hämähäkkimies, myös avaruudesta tulleita mutanttihämähäkkejä, jotka yrittivät valloittaa maailman. Heräsin mystisesti ennen seitsemää, katsoin kelloa, käänsin kylkeä ja jatkoin unia pitkään. Laiskaahan se on, mutta pitkään nukkuminen vaan on ihanaa. Aamupäivä meni muutenkin leppoisasti, suuntasin Selloon kirjastoon ja kauppaan, käväisin syömässä ja lähinnä tapoin aikaa siihen asti, kun piti lähteä töihin.

Töissä oli pikkuisen ikävä ajotunnelma, jostakin nimittäin ilmestyi päänsärky, ehkäpä liiasta auringonpaisteesta, kun ei ole vielä aurinkolaseja. Mutta eipä se mitään, koska minulla oli mitä parhainta ajoviihdettä: aamupäivällä hain kirjastosta monta CD:tä Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelmaa. Sitä kuunneltiin muksuna monet kerrat automatkoilla, ja se on edelleen aivan loistava. Sielläpä sitten hihittelen itsekseni ohjaamossa, hihii.

Grrrrrrrrrh ja hip

Kun ehdin jo tottua iltatyöläisen päivärytmiin, en millään saanut unta ajoissa, joten kun herätys oli aikaisin, ei tullut nukuttua tarpeeksi. Sehän sitten näkyi kärttyisyytenä. Aamun avanneet kvartettitreenit menivät ihan koomassa. Niiden jälkeen olin ajatellut mennä rikkinäisen HomePNA-vempeleen kanssa verkkokauppaan, mutta tajusin unohtaneeni kuitin kotiin. Yritin mennä harjoittelemaan, mutta joku pääsykoeharjoittelija tuli heittämään minut luokasta ulos--juuri siihen luokkaan sen nimenomaan oli pakko päästä, vaikka koko muu harjoitusluokkakäytävä oli tyhjää täysi. Vitutti niin ankarasti, että totesin, että perkele, en sitten soita.

Istuskelin kahviossa, kunnes paikalle saapuivat tarvittavat henkilöt, että saatiin säädettyä kvartettisoitosta tulevat opintoviikot. Tuleekin neljä opintopistettä, yksi enemmän kuin odotin. Kiva. Sitten kipaisin kohti kotia hakemaan sitä pahuksen kuittia. Paluumatkalla kumminkin tulin toisiin ajatuksiin koko jutun suhteen: jos menisin Verkkokauppaan, ne kumminkin sanoisivat taas, että "eeeehei me tällaiselle mitään tehdä, ota kuule valmistajaan yhteyttä". Menin siis tietokoneluokkaan ja katseli valmistajan nettisivuja. Siellä oli palautusohjeet takuuhuoltoa/vaihtoa varten. Marssin sitten pääpostitaloon ja pistin menemään mokoman toimimattoman härvelin takaisinpäin. Mun tuurilla, ne löytävät sieltä sisältä jonkun pölypallon, minkä takia se ei toimi, ja lähettävät takaisin ja pyytävät maksamaan kaikki postitus- ja korjauskulut...

Rasittavan ja ärsyttävän päivän viimeinen ohjelmanumero oli oppilas Kulosaaressa. Vaikeahkoa oli yrittää valmentaa tyyppiä pop-jazz-opiston pääsykokeisiin, kun ei oikein tiedä, minkälaisia tehtäviä siellä tulee vastaan.

Päivän pelasti illan kiipeily. Vaikka aluksi tuntui, että kiipeän tavallistakin rumemmin, jotenkin kamalan kömpelösti runnoen, löytyi hiljalleen jotain osaamistakin. Illan päätteeksi nimittäin tappelin tieni yli puoleenväliin yhtä 6- reittiä. Olipas ensimmäinen kerta, kun sellaista pääsen yhtään alkua pidemmälle. Jotenkin olen ihan varma, että tuli kumminkin käytettyä vahingossa jotain, mikä ei reittiin kuulu, mutta voittajafiilis silti. Vielä kotona kylpyyn ja valkosipulipatonkia iltapalaksi, ja sain jopa viimein Salaisuuksien debriefinkin kasaan. Jee.

Kevätkauden loppua

Herätys soi seitsemältä, ja jonkin aikaa jouduin ihmettelemään, että täh, eihän minulla ole aamuvuoroja, ja sitäpaitsi töistä pitäisi olla vapaatakin. Olihan joo. Sen sijaan päivä oli jonkinmoista loppurutistusta Stadian kevätlukukauden viime hetkillä. Aamupäivä meni soittaessa barokkisellolla Beethovenin torvisekstettoa (kaksi torvea ja jousikvartetti), joka oli jokseenkin aikasta hirvittävän epävireistä eikä muutenkaan kovin tarkkaan treenattua, mutta kukaan ei kamalan pahasti kuitenkaan irvistellyt, kun esitimme sen kahviossa. Eivät varmaan kuulleet soittoamme kunnolla.

Torveilun jälkeen olisi ollut harjoitteluaikaa, mutta käytin sen käsiohjelman askarteluun. Siitä tuli ihan jees, mutta harmitti kamalasti, kun kopiokone pisti sen ihan vinoon, tyhmä masiina. Kyseinen ohjelmalehtinen nimittäin tuli pedagogiikkaryhmämme lapsosten kevätkonserttiin, joka oli mahdollisesti minun osaltani viimeinen sellainen, kun opetusharjoitteluni on nyt tehty. Konserttia edelsi melkoinen häslinki, mutta (kuten tavallista), hyvinhän se meni. Oma oppilaani soitti hienosti. Konsertin jälkeen sitten kun hyvästeltiin ja toivoteltiin hyvää kesää, iski hirvittävä haikeus ja suru. Jos asiat menevät hyvin, eli oppilaani pääsee musaopistoon, en opeta häntä enää koskaan. Kyseessähän oli ensimmäinen oma oppilaani, jota olen ihan nollasta ja alkeista lähtien opettanut. Vähän kuin luopuisi jostain läheisestään.

Tunnekuohua johonkin purkaakseni lähdin etsiskelemään yhtä Ruoholahden seudun geokätköistä, ja löysinkin sen. Vesisateessa kävely auttoi änkemään haikeuden sivummalle. Sen tilalle tuli lievää häpeää siitä, kun en oikein Debussy-kvartettitreeneissä meinannut osata stemmaani, kun ei ollut oikein sitä tullut treenailtua...

Vaihteeksi olin kotona jopa ennen kymmentä. Keksin kaivaa tanssimaton esiin laatikosta ja hyppelin vähän aikaa. Se on edelleen kivaa.

Työsunnuntai

Näinpäs sitä elellään känny-netin varassa, onneksi semmoinen on olemassa. Että voi tympiä tällainen, että nettini kannalta olennainen laite voi tuollain kuolla, mutta aika kuolleelta se vaan näyttää, kun ei syty power-valo vaikka on sähkötöpseli kiinni. Pahiten häirii se, että verkkokauppa.com ei enää edes myy kyseistä härveliä, ja vaikka tuossa on takuuta vielä monta kuukautta voimassa, saas nähdä, miten vaikeaksi menee, että saan asian setvittyä--ja kun olisi vähän kiire, kamalaahan se on jos ei ole kunnon nettiä, argh.

Aamulla olin epä-äitienpäivällinen ja sain siitä vähän huonon omantunnon, kun olin vähän niinkun lupaillut mennä Laaksolahteen, vaan enpäs jaksanut herätä niin aikaisin, että olisin ehtinyt. Sen sijaan nukuin pitkästä aikaa tarpeeksi, söin aamiaisen/lounaan yhdistelmän puoliltapäivin ja suuntasin töihin. Myöhäisen vuoron sunnuntai on kaikista työpäivistäni pisin, 8h 59min sekä 34min ruokatauko. Kahdeksan kierrosta rataa edes-takaisin. Harmitti, kun lätkämatsin ajan kyllä ajoin junaa, jonka radio toimi, mutta sitten kun olisi tullut radiosta Alivaltiosihteeri, minkä oikeasti olisin halunnut kuulla, oli sitten uusi juna, jonka radio vaan rätisi ja pätki. Viikon virallinen palindromikin meni ihan ohi. Päivän turhana triviana, tämmöiseen työpäivään sisältyy noin 1,6 kilometriä kävelyä, koska joka kierroksella kuski kävelee kummankin päädyn käänöllä junan päästä toiseen, mikä tällaisilla sunnuntain lyhyillä junilla on noin sadan metrin matka.

Mobiilientry

HomePNA-ethernet-sovitin päätti kuolla, johan se reilun kuukauden toimi... Siispä känny-entry. Aika pop päivä. Aamulla kiipeilyä olmin kera Tapanilassa, lounasta Itiksessä ja valtava jätskiannos jälkkäriksi, ja sitten töihin. Kuvassa työpaikan ikkunasta avautuvaa maisemaa.

Kiire kiire on

Vaihteeksi vähän turhankin puuhakas päivä oli, mutta toisaalta, ei tämmöisiä enää juurikaan tänä keväänä tule, koska koulu loppuu. Aamulla sankarillisesti raahauduin konsalle jo yhdeksäksi, vaikka olin mennyt nukkumaan joskus kamalan myöhään. Harjoittelin taas useammalla instrumentilla, ja syytä olikin, koska sitten oli pikkolosellotunti, sellotunti sekä oppilaani tunti, jossa säestelin vähän pianolla. Välissä oli onneksi ihan leppoisa lounastauko--onneksi, koska tuntien jälkeen oli niin kiire, että vähän jänskäsin, että ehdinkö ihan minuutilleen ajoissa töihin. Ehdin.

Töissä meni koko ruokataukoa edeltänyt aika siihen, että oli hirviä nälkä ja pähkäsin, mitä söisin. Ruokatauko puolestaan meni liian äkkiä, kun hirmu kiireellä juoksin kauppaan ostamaan ruokaa ja mätin kauheaa vauhtia ja sitten pitikin taas lähteä ajamaan, kun olisi kaivannut ruokalepoa. Kun vielä välillä ajelin junaa, joka syystä tai toisesta oli myöhässä, ja yritin mukamas saada aikataulua kiinni olemalla nopsa (eihän se onnistunut), päivästä jäi kaikenkaikkiaan aika kiireinen tunnelma.

Palaillessani kotiin puoli yhden kieppeillä sain päähäni, että käynpäs etsimässä kätkön. Vermon mysteerikätköstä oli oikeasti purkki hukkunut, kun pari päivää sitten sitä hain, ja nyt se oli huollettu. Hainpa sen sitten pimeässä taskulampun kanssa, jännästi leijui usvaakin nurmikenttäin päällä ja oli kovin hiljaista ja autiota. Jee.

Opetusnäytös

Huono omatunto soittolaiskuudesta ilmentyi ahdistavana unena, jossa jostain syystä minun piti esittää Haydnin C-duuri-konsertto koulun orkesterin solistina parin päivän varoitusajalla. En edes osannut sitä ulkoa, ja opettajani vaan sanoi, että "joo joo, hyvin se menee", eikä yhtään tajunnut, kun yritin vakuutella, etten mitenkään voi mennä näin yhtäkkiä semmoista soittelemaan.

Vaikka tuli nukuttua taas pidempään kuin oli tarkoitus, ehdin sentään konsalle sen verran ajoissa, että jäi kaksi tuntia harjoitteluaikaa. Sen käytin harvinaisen ovelasti kolmen eri soittimen soitteluun: hieman pianosäestyksen opettelua, pikkuisen pikkoloselloilua, ja loppuosuus Boccherinia modernilla. Ja sitten pikainen lounas, minkä jälkeen päivän jännittävin parikymmentäminuuttinen: opetusnäyte. Se on ikäänkuin opetusharjoittelun päättötyö, vaikkei mikään järjettömän virallinen tilaisuus ainakaan meillä sellisteillä ole. Lähinnä pidin soittotunnin, kaksi opettajaa katseli ja antoi palautetta. Oli hämäävää pitää soittotuntia, kun paikalla oli yleisöä, joten ei se ihan luontevalta ja normaalilta tunnilta tuntunut. Meni ihan mukavasti kuitenkin, kiitos sen, että oppilaani on mainio. Jee. Hyväksyivät suorituksen, arvosanoja ei (onneksi) tuosta anneta. Nyt sitten mukamas virallisesti osaan opettaa. Hah.

Työmatkalla onnistuin bongaamaan Kalasataman metroaseman geokätkön, jota olin aiemmin jo katsonut, mutten silloin tajunnut kyseisen objektin olevan kätkörasia. Töissä jouduin ekaa kertaa soittamaan kikkamiehelle, eli siis korjaus-ihmeelle, joka ratkoo vikatilanteita. Tosin vikana ollut uuden junan ovien hassu käytös jäi mysteeriksi. Vaan että mää niin rakastan uutta junaa, haluaisin ajaa aina vain sitä, kun se on niin paljon mukavampi ajella kuin vanha ja kiihtyy nopsemmin ja kaikkea.

Vaisu vapaa

Viikon ainoa vapaapäivä oli vähän bööh. Aamulla en meinannut päästä millään liikkeelle, joten harjoittelut jäivät soittamatta. Sen sijaan laitoin Toiseen totuuteen ilmon, uudella hahmolla. Taas identiteettiongelmainen teini, näköjään teinixihköt larppihahmot ovat tämän vuoden teema (viime vuonna olivat tunnevammaiset, toissavuonna taas ihan pihalla olevat). Yhdeksi konsalle kvartettitreeneihin. Illaksikin oli kaavailtu kamarimusaa, mutta (onneksi!) se peruuntui. Siispä oli vain oppilas Kulosaaressa ja sitten kotia.

Kotoilu oli aika lojumista ja aikaansaamatonta. Laiskaa debriefin kirjoittelua ja irkissä roikkumista. Sentään ulkoilin kahden geokätkön verran. Vihoviimein sain kaivettua esiin Perkkaan multikätkön, lähimpänä kotiani olevan purkin--eikä se edes ollut vaikea, ei voi tajuta, etten aiemmin sitä löytänyt. Vermon raviradan lähistöltä ei purkkia tänään löytynyt, mutta ehkäpäs olen senkin suhteen sokea. Ja niin se vapaapäivä menikin jo. Huomenna taas metro kulkee.

Monenmoista järkytystä

Aamupäivästä yritin saada asioita hoidettua, eli lähinnä lähetin pari sähköpostia ja menin konsalle harjoittelemaan. Vähän laiskaa oli, mutta olipa silti eka kunnon soittelukerta vähään aikaan. Konsalla syöminen aiheutti lievää epäsosiaalisuusahdistusta, kun tuttujen pöydät oli aika täysiä, ja vaikka jotain yritin niille vinkua, ketään ei kiinnostanut tehdä mulle tilaa, jotenka istuin sitten yksikseni. Osittain sen vuoksi lähdin etuajassa kohti Itäkeskusta, ja kävin matkalla etsimässä paria geokätköä, joista toisen jopa löysin. Viimein ovat käteni tyhjät matkaötöistä ja geokolikoista, ainakin hetkeksi.

Työpäivään sisältyi monta erikokoista ja erimoista järkytystä, ja yhteensä ne saivat aikaan kohtalaisen ahdistuksen päivän päätteeksi. Ensimmäinen oli ihan omaa syytäni. Mellunmäkeä lähestyessäni katselin ajosarjalappuani, ja havaitsin, että hm, minun olisi muka pitänyt olla purkulaiturissa jo pari minuuttia sitten, miten se on mahdollista, ei minun pitäisi olla myöhässä... Yhtäkkiä havahduin tajuamaan, että nopeudenvalvojan pakkojarrumagneetti oli ihan liian lähellä. Magneetti siis on semmoinen, että jos siihen ajaa liian lujaa, juna pysähtyy automaattisesti, ja siitä seuraa säätöä ja ajovirhemerkintä ja muuta ikävää. Tosi lähellä oli, mutta juuri ja juuri sain jarrutettua ajoissa tarpeeksi vauhtia pois. Huh. Säikähdystä ja helpotusta seurasi tärinä. Näköjään se on minulle tyypillinen reaktio suurempiin säikähdyksiin.

Eilen reistaillut juna oli taas ajossa, ja taas se vikaili. Se ei kuitenkaan aiheuttanut pelästystä, vaan sen teki toinen juna, joka väläytteli näköjään ihan kiusallaan minulle "ovi auki"-valoa kesken menon. Ei siellä mikään ovi auki oikeasti ollut, mutta kyllä se silti sai hieman varovammin ajamaan ja katselemaan erityisen tarkasti peileihin.

Päivän pääjärkytys tuli vastaan Ruoholahden kääntöraiteella. Katsoin, että vaunu on tyhjä, ja ajattelin kävellä sen läpi. Yhtäkkiä huomasin kumminkin penkillä--vaatemytyn ja käden?! Apua! Tarkemmin tarkastellen siinä tietysti oli joku päihtynyt kaveri puolimakaavassa asennossa, joten sen pää ei ensin näkynyt, mutta jestas, mikä järkytys. Hyppäsin äkkiä ulos lähimmästä ovesta ja katselin ikkunan takaa, että tyyppi vielä näytti kuitenkin liikahtelevan, eli ei ollutkaan raato tai irtokäsi. Sama tapaus oli kyydissä vielä Vuosaaren käännölläkin, ja siellä alkoi sitten nostaa päätään kuin jostain heräilevä zombi ja öristä, joten pelästyin uudelleen aivan pirusti, äkkiä ohjaamoon ja ovi paiskaten kiinni. Huhhuh.

Viimeisenä ja abstrakteimpana pienenä järkytyksenä tuli tieto siitä, että maailmaan ilmaantunee vielä yksi "friends only"-periaatteella osin toimiva blogi lisää. Jostain syystä minulla on suuri asennevamma ja ahdistus kaikenmoisia kaverilistauksia ja "vain kavereille"-juttuja kohtaan. Mietin sen syitä viimeisen ajokierrokseni ajan, ja päädyin siihen, että kai se on kateutta. Semmoiset jutut kun kovin selkeästi paljastavat, miten paljon kavereita ihmisillä on. Ja mulla ei ole.

Kotimatkalla ei vieläkään näkynyt hirveä, mutta sen sijaan joku pieni jyrsijäntapainen, varmaan myyrä, kun sillä oli niin töpöhäntä. Kotona rommikaakaota.

Töistäpaluun monet haasteet

Aloitin taas viikon kiipeämällä Elmon kanssa Tapanilassa. Ei oikeasti yhtään huono tapa aloittaa maanantaitaan. Aamupäivä on myöskin aika loistoaika olla tuolla, koska siellä on aivan tyhjää, ja pääsee halvemmallakin. Päivän kartoituksen perusteella taidettiin päätyä johtopäätökseen, että 5+ on sekä Olmille että minulle toistaiseksi järkevin greidi kiivetä. Aika haastava, niin että pitää miettiä, mitä tekee, muttei kuitenkaan mahdoton.

Kiipeilyn jälkeen suoraa Itäkeskukseen, syömistä ja ajamaan. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen työpäivä, kun vastaan tuli jotain vähän epänormaalimpaa. Jossain junassa oli ovivika, toinen (jota minäkin ajoin) reistaili muuten vaan toistuvasti, ja sitten vielä yksi opastinkin jumitteli punaisena. Ei mitään isompaa kaaosta tai häiriötä näistä sentään tullut, eli ei se ollut kamalaa, vaan ennemminkin jänskää.

Päivän lopetus kylläkin meinasi mennä jänskästä kamalan, tai lähinnä kamalan tyhmän puolelle. Vietyäni junan varikolle kytkin sen edellä olleen letkan jatkoksi epähuomiossa aika vauhdilla, niin että ihan junaa kävi sääliksi. Sen seurauksena junan ovet eivät sitten olleetkaan napeista avattavissa, kuten olisi ollut tarkoitus. En meinannut päästä koko junasta ulos, kun ohjaamoiden ovet olivat tismalleen laiturin kaiteiden kohdalla, ja en kertakaikkiaan muistanut ja keksinyt, miten matkustamon ovista pääsisi. Nauratti tyhmyyteni, mutta kyllä vähän ahdistikin. Viimein sitten kiipesin kaiteen yli säilytyshalliin, ja siellä en ollut muistaa, mistä kyseiseltä raiteelta pääsee ulos. Ulospääsyn löydettyäni tietysti vielä laukaisin hälyn ja jouduin paniikintäyteisen hetkisen metsästämään, mistä sen saikaan pois päältä... Ja bussipysäkille päästyäni tajusin katsoneeni aikataulun väärin ja jouduin odottamaan parikymmentä minuuttia. Ää. Viimein Leppävaaraan selviydyttyäni hipsin matkan pysäkiltä kotiin vähän vauhkona, koska kaiken mentyä jo pieleen olin ihan varma, että törmään vielä hirveen, kun niitä on seudulla nähty useita viime päivinä. Enpä sentään.

Salaisuuksia? 2 - teinigoottilarpahtelua

Flunssa päästi minut viimein kouristaan, ja juuri ajoissa. Perjantain pakollisiin kuvioihin sisältyi kvartettisoittoa ja oppilas. Niiden jälkeen viuh kotiin ja laittautumaan. Siinä meni taas aikansa, vaikka silmien rajailu ei tällä kertaa tuntunut ihan yhtä toivottomalta. Ehkä sitten jo viimeisessä pelissä osaan kuin oikea teinigootti. Ihan kuin viime pelissäkin, siirryin ingameen itsekseni bussimatkan aikana, ja astuin Turussa suoraa päätä peliin.

Salaisuuksia?-kampanjan toinen iso peli oli vähintäänkin yhtä mainio kuin edellinen osa. Aika paljon vakavampi luonteeltaan, kun tapahtui ikäviä juttuja. Löytyi niin hullua murhaajaa kuin Manalan virtaakin. Luolavuoren luolakin oli päässyt pelipaikaksi, ja oli kovin hassu tunne googlata pelissä turkulaisia luolia, ja törmätä hahmossa omaan tosielämän blogiinsa... Kurjien tapahtumien luonnollisena seurauksena alkoholiakin sitten kului, harvemmin on tullut ingame-juotua niin paljon kuin tässä pelissä. Rankkaa tämmöinen teinigootti-muusikonrentun pelaaminen. Ja kivaa. Kyllä kovasti pidän tästä(kin) hahmosta, vaikka aluksi olikin epäilyksiä. (Edelleen kyllä epäilen, voiko luonteeltaan nihkeästä Eirasta tulla minulle yhtä rakas kuin mitä positiivisen hyperaktiivinen susi-Sini ja uteliaan yliälykäs tekoäly-Jaana olivat, mutta sen vain aika näyttää.)

Poistuin pelistä jo lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, vaikka ei olisi yhtään tehnyt mieli. Sunnuntaina oli kuitenkin töitä. Toki töissä oli ihan mukavaa, etenkin kun ehdin polttaa jostain syystä päässäni soineen Sonata Arctican Fullmoonin CD:lle ja sitten hoilasin sitä kunnon metronohjaamokaraokena. Mahtoivat matkustajat ihmetellä, jos kuulivat. Jäipä kuitenkin omituisen tyhjä olo siitä, että häivyin pelistä kesken ja saman tien takaisin arkeen, koska kaikki loppuhehkutus sun muu purkaminen jäivät kokonaan väliin.

Yhä flunssaa uhmaten

Torstai oli flunssapäivistä flunssaisin, kun kerran oli se vähiten kiireinen mukamas-vapaapäivä. Aamupäivästä päätin, että nyt loppui se flunssalääkkeiden syöminen, mutta iltapäivällä pyörsin pääni. Suuri osa päivästä meni lojuessa, ja peruin jopa oppilaani soittotunnin. Sainpa silti tehtyä kaikenlaista.

Omaa soittotuntiani en kehdannut perua, vaikka aika turha se olikin. Open kommentti soitostani--"Noh, mitäs tuohon nyt voi sanoa" (eikä siis missään positiivisessa mielessä)--oli aika kuvaava. Tunnin jälkeen järkevintä olisi ollut mennä nopeinta reittiä kotiin. Sen sijaan menin etsimään vaatetusta Salaisuuksia-hahmolleni. Usein toistamaani kaavaa seuraten menin Fredan UFFiin "äkkiä ostamaan jotain ja sitten pois", mutta vaikka sieltä löytyi 5e:llä magee nahkatakki, alaosaa en saanut. Seuraavaksi siis Iso-Roban UFF, vaan kun ei sieltäkään löytynyt, menin sitten ostamaan goottihameen kalliilla Back Streetistä. Ja viimein kotiin.

Mietittyäni useamman tunnin jaksaisinko vielä nousta sängystä, päätin viimein, että jep, ei tässä muu auta. Bussi Tapiolaan, mistä ostin vielä puuttuvia proppeja ja etsin Heikintorin edustalta geokätkön. Varsinainen syy liikkeellelähtööni olivat kuitenkin Virvan polttarit, tai niiden loppuillanvietto, jossa naamarein naamioitunut AOK suoritti morsiamen ryöstön ja kuulustelun. Tunsinpa itseni vähäsen joukkoonkuulumattomaksi, kun suuri osa paikallaolleista oli teologeja tai muuten uskonnollisesti harrastuneita.

Metrouni ja -musaa

Nähtyäni unta jostain oikeasti tosi jännästä ja pelottavasta kauhularpista heräsin, ja nukahdin uudelleen paljon pelottavamman unen pariin. Siinä olin menossa Joen kanssa Hartwall-areenalle johonkin ihme keikalle (sisälsi jonkun naispuolisen soul-artistin ja monsteriautoja sun muuta!), kun yhtäkkiä tajusin, että pitäisi jo olla töissä, ja lähdin pikavauhtia kohti Itäkeskusta. Matkalla soitin liikennetyönjohtoon ja sanoin olevani myöhässä, jolloin selvisikin, että en oikeastaan kovinkaan pahasti, koska päivän työvuoroni olikin luisteluharjoitus(!?!). Siispä menin johonkin jäähalliin, missä sovittelin pukuhuoneessa pitkän aikaa jotain oranssia keijusiipistä luisteluvaatetta. Kaikkea ne unimetrokuskit joutuvatkin tekemään. Mutta pelkkä univisio töihin myöhässä menemisestä oli karmea.

Voisinpa taas vinkua siitä, miten tämäkin päivä meni epämääräisen flunssaisissa merkeissä, mutta se nyt ei olisi mitään uutta enää. Sen sijaan voisin hihkua. Aamupäivästä kävin nimittäin kaupassa ostamassa paitsi tarpeellisia asioita kuten ruokaa, myös läjän tyhjiä CD:itä. Niistä sitten kokeeksi täytin muutaman, ja otin töihin mukaan. Hyvin soivat metron ohjaamon autoradiossa, ja kyllä oli loistavaa ajella, kun oikeasti oli hyvää musaa eikä vain pätkivää radiota. Huomattavasti parantaa työssäviihtymistä. Musiikki on hieno asia. Siispä vaan paljon lisää musaa ja kyllä kelpaa ajella. Jee.

Vappuajoa

Aamusta Laaksolahteen vappusyömään. Ei tosin ollut nakkeja ja perunasalaattia, mutta muuta hyvää sekä simaa ja munkkeja.

Ja illaksi töihin. Vappupäivä oli hyvinkin rauhallinen, joko kylmä sää tai krapula oli siis hillinnyt ihmisten kaupungillahillumisintoa. Tuplakierrokset alkoivat tuntua vähän pitkiltä, ja tuli yksi tosi ruma kiskojarrujarrutus, joka varmasti tiputti mummot penkeiltä--ja siis ihan vain siksi, että muuten ei olisi juna pysähtynyt laituriin kokonaan. Vuoro loppui taas vasta puoliltaöin. Oli hassua sompailla kotiin erinäköisillä myöhäisilta-yön busseilla keskustan kautta, kun kaikki vastaantulijat (paitsi työtään tekevät) olivat joko kännissä, humalassa tai persiit olalla. Ilmeisesti vain asenteikkaimmat juhlijat olivat enää liikkeellä myöhään vappupäivänä.

Edelleen oli nihkeän flunssainen olo koko päivän, joskin tänään se näyttäytyi ennen kaikkea hirveänä nuhana. Blääh.

Eka oma ajopäivä

Eihän se flunssaisuus mihinkään aamuun mennessä ollut suostunut häipymään. Pikkuisen harkitsin, kannattaisiko vaan jäädä kotiin lojumaan, mutta pah, sehän olisi järkevää, joten pois semmoinen minusta. Aloitin siis vappuni kiipeämällä Tapanilassa Elmon ja Joen kanssa. Ajatukseni oli tietysti ottaa rennosti, mutta pari niistä kiipimistäni 5- reiteistäkin oli yllättävän vaikeita, joten tuli sittenkin tehtyä jotain.

Kiipimän jälkeen pikainen pikarisottolounas kotona ja kohti Itäkeskusta. Ennen työvuoroni alkua ehdin vielä ostaa eväitä, valtavan kahvimukin (kun paikalliset ovat kovin pieniä) ja flunssalääkkeitä. Elelinkin sitten loppuillan pääosin Coldrexin voimin. Eipä ole vähään aikaan ollut näinkään innokasta flunssaa kimpussani. Ensimmäisen oman kierroksen ajaminen yksin oli kovin jännää, muutenkin olisin viihtynyt mainiosti ohjaamossa, jos ei olisi ollut vähän ikävähkö olo koko ajan. Kaiken kaikkiaan se häiritsi melkein enemmän kuin se, että oli vappuaaton ilta: yllättävän rauhallista meno oli. Sotkuista tietysti, junat olivat täynnä kaljaa ja tyhjiä pulloja ja serpentiiniä. Niissähän ei tietenkään saisi juoda alkoholia, mutta se kielto näyttää olevan valtaosalle ihmisistä täysin mahdoton noudatta, enkä minä uskalla käydä komentelemaan, kun pelkään, että suuttuvat ja ryhtyvät haastamaan riitaa. Mutta siis muuten, ei ollut kuin yksi innokas ovien välissä jumittelija, eikä kääntöraiteilla näkynyt yhtään sammuneita tai muuten sinne ajautuneita juhlijoita. Melkein yhdeksäntuntinen päivä meni aika nopeasti, mutta kyllä tuntui ihanalta päästä kotiin.