Herätys soi seitsemältä, ja jonkin aikaa jouduin ihmettelemään, että täh, eihän minulla ole aamuvuoroja, ja sitäpaitsi töistä pitäisi olla vapaatakin. Olihan joo. Sen sijaan päivä oli jonkinmoista loppurutistusta Stadian kevätlukukauden viime hetkillä. Aamupäivä meni soittaessa barokkisellolla Beethovenin torvisekstettoa (kaksi torvea ja jousikvartetti), joka oli jokseenkin aikasta hirvittävän epävireistä eikä muutenkaan kovin tarkkaan treenattua, mutta kukaan ei kamalan pahasti kuitenkaan irvistellyt, kun esitimme sen kahviossa. Eivät varmaan kuulleet soittoamme kunnolla.
Torveilun jälkeen olisi ollut harjoitteluaikaa, mutta käytin sen käsiohjelman askarteluun. Siitä tuli ihan jees, mutta harmitti kamalasti, kun kopiokone pisti sen ihan vinoon, tyhmä masiina. Kyseinen ohjelmalehtinen nimittäin tuli pedagogiikkaryhmämme lapsosten kevätkonserttiin, joka oli mahdollisesti minun osaltani viimeinen sellainen, kun opetusharjoitteluni on nyt tehty. Konserttia edelsi melkoinen häslinki, mutta (kuten tavallista), hyvinhän se meni. Oma oppilaani soitti hienosti. Konsertin jälkeen sitten kun hyvästeltiin ja toivoteltiin hyvää kesää, iski hirvittävä haikeus ja suru. Jos asiat menevät hyvin, eli oppilaani pääsee musaopistoon, en opeta häntä enää koskaan. Kyseessähän oli ensimmäinen oma oppilaani, jota olen ihan nollasta ja alkeista lähtien opettanut. Vähän kuin luopuisi jostain läheisestään.
Tunnekuohua johonkin purkaakseni lähdin etsiskelemään yhtä Ruoholahden seudun geokätköistä, ja löysinkin sen. Vesisateessa kävely auttoi änkemään haikeuden sivummalle. Sen tilalle tuli lievää häpeää siitä, kun en oikein Debussy-kvartettitreeneissä meinannut osata stemmaani, kun ei ollut oikein sitä tullut treenailtua...
Vaihteeksi olin kotona jopa ennen kymmentä. Keksin kaivaa tanssimaton esiin laatikosta ja hyppelin vähän aikaa. Se on edelleen kivaa.
No comments:
Post a Comment