Huono omatunto soittolaiskuudesta ilmentyi ahdistavana unena, jossa jostain syystä minun piti esittää Haydnin C-duuri-konsertto koulun orkesterin solistina parin päivän varoitusajalla. En edes osannut sitä ulkoa, ja opettajani vaan sanoi, että "joo joo, hyvin se menee", eikä yhtään tajunnut, kun yritin vakuutella, etten mitenkään voi mennä näin yhtäkkiä semmoista soittelemaan.
Vaikka tuli nukuttua taas pidempään kuin oli tarkoitus, ehdin sentään konsalle sen verran ajoissa, että jäi kaksi tuntia harjoitteluaikaa. Sen käytin harvinaisen ovelasti kolmen eri soittimen soitteluun: hieman pianosäestyksen opettelua, pikkuisen pikkoloselloilua, ja loppuosuus Boccherinia modernilla. Ja sitten pikainen lounas, minkä jälkeen päivän jännittävin parikymmentäminuuttinen: opetusnäyte. Se on ikäänkuin opetusharjoittelun päättötyö, vaikkei mikään järjettömän virallinen tilaisuus ainakaan meillä sellisteillä ole. Lähinnä pidin soittotunnin, kaksi opettajaa katseli ja antoi palautetta. Oli hämäävää pitää soittotuntia, kun paikalla oli yleisöä, joten ei se ihan luontevalta ja normaalilta tunnilta tuntunut. Meni ihan mukavasti kuitenkin, kiitos sen, että oppilaani on mainio. Jee. Hyväksyivät suorituksen, arvosanoja ei (onneksi) tuosta anneta. Nyt sitten mukamas virallisesti osaan opettaa. Hah.
Työmatkalla onnistuin bongaamaan Kalasataman metroaseman geokätkön, jota olin aiemmin jo katsonut, mutten silloin tajunnut kyseisen objektin olevan kätkörasia. Töissä jouduin ekaa kertaa soittamaan kikkamiehelle, eli siis korjaus-ihmeelle, joka ratkoo vikatilanteita. Tosin vikana ollut uuden junan ovien hassu käytös jäi mysteeriksi. Vaan että mää niin rakastan uutta junaa, haluaisin ajaa aina vain sitä, kun se on niin paljon mukavampi ajella kuin vanha ja kiihtyy nopsemmin ja kaikkea.
No comments:
Post a Comment