Aamupäivästä yritin saada asioita hoidettua, eli lähinnä lähetin pari sähköpostia ja menin konsalle harjoittelemaan. Vähän laiskaa oli, mutta olipa silti eka kunnon soittelukerta vähään aikaan. Konsalla syöminen aiheutti lievää epäsosiaalisuusahdistusta, kun tuttujen pöydät oli aika täysiä, ja vaikka jotain yritin niille vinkua, ketään ei kiinnostanut tehdä mulle tilaa, jotenka istuin sitten yksikseni. Osittain sen vuoksi lähdin etuajassa kohti Itäkeskusta, ja kävin matkalla etsimässä paria geokätköä, joista toisen jopa löysin. Viimein ovat käteni tyhjät matkaötöistä ja geokolikoista, ainakin hetkeksi.
Työpäivään sisältyi monta erikokoista ja erimoista järkytystä, ja yhteensä ne saivat aikaan kohtalaisen ahdistuksen päivän päätteeksi. Ensimmäinen oli ihan omaa syytäni. Mellunmäkeä lähestyessäni katselin ajosarjalappuani, ja havaitsin, että hm, minun olisi muka pitänyt olla purkulaiturissa jo pari minuuttia sitten, miten se on mahdollista, ei minun pitäisi olla myöhässä... Yhtäkkiä havahduin tajuamaan, että nopeudenvalvojan pakkojarrumagneetti oli ihan liian lähellä. Magneetti siis on semmoinen, että jos siihen ajaa liian lujaa, juna pysähtyy automaattisesti, ja siitä seuraa säätöä ja ajovirhemerkintä ja muuta ikävää. Tosi lähellä oli, mutta juuri ja juuri sain jarrutettua ajoissa tarpeeksi vauhtia pois. Huh. Säikähdystä ja helpotusta seurasi tärinä. Näköjään se on minulle tyypillinen reaktio suurempiin säikähdyksiin.
Eilen reistaillut juna oli taas ajossa, ja taas se vikaili. Se ei kuitenkaan aiheuttanut pelästystä, vaan sen teki toinen juna, joka väläytteli näköjään ihan kiusallaan minulle "ovi auki"-valoa kesken menon. Ei siellä mikään ovi auki oikeasti ollut, mutta kyllä se silti sai hieman varovammin ajamaan ja katselemaan erityisen tarkasti peileihin.
Päivän pääjärkytys tuli vastaan Ruoholahden kääntöraiteella. Katsoin, että vaunu on tyhjä, ja ajattelin kävellä sen läpi. Yhtäkkiä huomasin kumminkin penkillä--vaatemytyn ja käden?! Apua! Tarkemmin tarkastellen siinä tietysti oli joku päihtynyt kaveri puolimakaavassa asennossa, joten sen pää ei ensin näkynyt, mutta jestas, mikä järkytys. Hyppäsin äkkiä ulos lähimmästä ovesta ja katselin ikkunan takaa, että tyyppi vielä näytti kuitenkin liikahtelevan, eli ei ollutkaan raato tai irtokäsi. Sama tapaus oli kyydissä vielä Vuosaaren käännölläkin, ja siellä alkoi sitten nostaa päätään kuin jostain heräilevä zombi ja öristä, joten pelästyin uudelleen aivan pirusti, äkkiä ohjaamoon ja ovi paiskaten kiinni. Huhhuh.
Viimeisenä ja abstrakteimpana pienenä järkytyksenä tuli tieto siitä, että maailmaan ilmaantunee vielä yksi "friends only"-periaatteella osin toimiva blogi lisää. Jostain syystä minulla on suuri asennevamma ja ahdistus kaikenmoisia kaverilistauksia ja "vain kavereille"-juttuja kohtaan. Mietin sen syitä viimeisen ajokierrokseni ajan, ja päädyin siihen, että kai se on kateutta. Semmoiset jutut kun kovin selkeästi paljastavat, miten paljon kavereita ihmisillä on. Ja mulla ei ole.
Kotimatkalla ei vieläkään näkynyt hirveä, mutta sen sijaan joku pieni jyrsijäntapainen, varmaan myyrä, kun sillä oli niin töpöhäntä. Kotona rommikaakaota.
No comments:
Post a Comment