Aamulla kävin piilaritarkastuksessa toteamassa, että itse asiassa olin ollut oikeassa kun muistin väärin, että -1,5. Sen verran tuli vahvuudeksi uuteen piilarireseptiin. Oli ihanaa olla piilolinssit päässä vaihteeksi. Kuluttelin aikaa Ruoholahdessa, vaikka aika laiskaksi jäi soittelu.
Ennen töihin menoa poimin pikaisesti krääsä-aurinkolasit etten häikäistyisi piilareideni kanssa. Olikin mukava ajaa niin, ettei ole pakko koko ajan siristellä sokaisevassa auringonpaisteessa.
Olin ajamassa illan viimeistä sivuani kohti Mellunmäkeä, kun kuulin, että ihan perässäni tulevan junan alle oli jäänyt joku. Se oli muutamasta minuutista kiinni, ettei olisi ollut minun junani. Pahinta oli, että olin nähnyt kyseisellä asemalla jonkun norkoilevan lähellä tunnelin suuta ja laiturin reunaa. Ei hitto, se saattoi olla juuri se tyyppi. En varmastikaan koskaan saa tietää. Aiemmin kuvittelin, että olin sisäistänyt ja hyväksynyt sen, että allejääntejä tapahtuu. Paskat. Valehtelin itsellenikin. Vasta nyt se todellisuus todella iski vasten kasvoja. Ei helvetti. Se olisin voinut olla minä. Bussissa matkalla kotiin itkiessäni en ollut varma, johtuiko se järkytyksestä, raukkamaisesta hepotuksesta kun se en ollut minä joka ajoi, vaiko kalvavasta epäilyksestä ja syyllisyyden tunteesta--jos se todella oli se tyyppi, jonka näin--jos olisin ilmoittanut siitä, olisiko se voitu estää--jos ja jos. Kai kaikki jossittelu on turhaa. Ahdistaa silti aivan saatanasti.
No comments:
Post a Comment