Aamulla konsalle, pari tuntia harjoittelua ja säestystreenit. Aivan käsittämättömän paskat säestystreenit. En osannut Rautavaaraa puoliksikaan niin hyvin kuin olin kuvitellut osaavani. Kaiken lisäksi säestäjäkään ei osannut sitä, mikä vaikeutti soittamista huomattavasti. Ja aikaa tutkintoon pari vaivaista viikkoa. Epätoivo iski ja kovaa. Harjoitusten suurimpana saavutuksena pidänkin sitä, että en kaikesta huolimatta alkanut itkeä, vaikka todella lähellä se oli.
Ruokakin oli konsalla pahaa, enkä jaksanut jäädä sinne sen pidemmäksi aikaa angstailemaan. Sen sijaan korjasin pahimman pahan olon kirsikkasuklaajäätelöllä ja palasin kotiin. Siellä en--ylläripylläri--saanut tehtyä yhtään mitään, paitsi lähetettyä pelinjohdolle Salaisuuksien debriefin ja ilmoittautumisen ensi vuoden kaupunkipelikampanjaan.
Illalla oli vihoviimein kauan odotellun liidikurssin aika. Ensimmäiset esimerkit katseltuani ja ohjeita kuunneltuani olin lähinnä pihalla. Olen niin tekemällä oppivaa tyyppiä, että se, että joku näyttää, miten jokin tehdään, ei auta minua yhtään. Onneksi harjoittelu aloitettiin melkein saman tien. Kokeileminen tietenkin oli myös ihan hirveää räveltämistä, mutta siitähän se lähtee. Harjoittelimme klippaamista siten, että kiipesimme yläköydessä roudaillen mukanamme lyhyttä ylimääräistä köydenpätkää, jota klippailimme. Sen jälkeen kiipesimme tuplavarmistuksella, ylä- ja alaköydessä samaan aikaan.
Kahvitauon jälkeen ilmoitettiin, että nyt voikin jo sitten kokeilla oikeasti liidaamista, jos siltä tuntuu. Olisin ihan mielelläni vielä harjoitellut tuplavarmistuksella, mutta Elmo halusi lähteä liidaamaan, joten niin siis teimme. Huh. Oli se kyllä jännää. Varmistaminen itse asiassa pelotti enemmän kuin kiipeäminen, etenkin kun Olmi heti toisella kerrallaan valitsi kohtalaisen vaikean reitin. Itse liikuin "4- ja pari ylimääräistä otetta"-vaikeustasolla. Olinpa silti hurjan ylpeä, että sain kiivettyä. Siistiä. Huomenna lisää.
No comments:
Post a Comment