Uni alkoi aivan viattoman rauhaisasti: olin Laaksolahdessa käymässä. Hengasin siellä kaikessa rauhassa, kunnes piti suunnata töihin, metroa ajamaan. Lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä vähän liian myöhään, mutta yllättäen sen ohi menikin vaikka kuinka monta bussia--oikeasti sieltä ei kulje kuin yksi ainoa. Kun ehdin pysäkille, siihen saapui bussi, jonka numerokilvessä luki 284. Semmoista ei Espoossa olekaan, sen sijaan 248 on se ainoa Laaksolahdesta kulkeva bussi, joten olin tietenkin varma, että kuljettajalla vaan ovat menneet numerot sekaisin. Olin väärässä, se oli kuin olikin bussi 284, joka meni johonkin ihan muualle kuin mihin halusin. Loppujen lopuksi olin täysin eksyksissä, onnistuin pummaamaan satunnaiselta vastaantulijalta kyydin Itäkeskukseen, paitsi että pian kävi ilmi, ettei tämä osannut ajaa sinne enkä minä osannut neuvoa... Oli juuri sellainen tyypillinen painajaistunne, että mitä nopeammin kiiruhdan, sitä hitaammin etenen, sitä varmemmin olen aivan hirveästi myöhässä. Heräsin kliseisen leffatyylisesti hillittömän ahdistuneena ja peitto täysin solmussa ympärilläni. Glääh.
Vähän enemmän herättyäni (kahvin jälkeen, siis) sain suuren oivalluksen. Tajusin, mikä elämässäni tällä hetkellä mättää niin pahasti ja miksi koko ajan on enemmän tai vähemmän ahdistunut olo. Se johtuu siitä, että opinnäytetyö on jotenkin kohonnut mielessäni niin massiivisen valtavan jättimäiseksi tekemättömäksi jutuksi, että kaikki muu on sen rinnalla käytännöllisesti katsoen merkityksetöntä. Ihan sama, kuinka ahkera muiden asioiden osalta olen, niin kauan kuin opinnäyte on täysin kesken, koen, etten ole saanut tehtyä yhtään mitään hyödyllistä. Niinpä tänäänkin, kun sain vastattua läjään sähköposteja, harjoiteltua YS-stemmoja ja vähän Rautavaaraa ja säädettyä larppijuttuja, tuntui, kuin en olisi tehnyt niin mitään. Rävelsin lopulta myös suurella työllä ja tuskalla surkean yhden kappaleen verran lisää tekstiä siihen kurjaan opinnäytteeseen, mutta eipä sekään mielenrauhaa tuottanut.
Ennen YS-treenejä käväisin ostamassa nappeja, ja havaitsin, ettei se kyllä oikeasti ole mitään nappikauppaa. Kuusi isoa ja kuusi pientä nappia maksoivat yhteensä kymmenisen euroa. Huh. YS-treenit olivat pikkuisen normaalia lyhyemmät, ja olipa kyllä kiva soittaa kun osasin osuuteni, paitsi että sitten kävi ärsyttämään, kun Franckin Les Eolides ei meinannut millään pysyä rytmisesti koossa. Iltapuhteena orkesterin jälkeen sain vielä näperrettyä napit nahkatakkiin, jonka ostin Salaisuuksia-hahmolleni ennen ekaa peliä. Vika pelihän on nyt viikonloppuna, että saanpa takin käyttöön edes siihen. Parempi se kai on myöhään kuin ei ollenkaan.
No comments:
Post a Comment