Kulutin aamupäivän kotosalla puuhaten muka-hyödyllisiä, kuten kirjoitellen nuotteja oppilaille. Olen näköjään jo luovuttanut sen suhteen, että olisi mitään toivoa valmistua jouluksi, joten jälleen päädyn taas koko ajan välttelemään opinnäytettä, ihan niinkuin koko kesän jo tein. Millähän aion oikeasti ikinä saada sitä tehtyä?
Päivän jokseenkin onnettoman oloisen sello-opettamisyrityksen jälkeen oli vuorossa liidikurssin toinen (ja viimeinen) päivä. Aloitin sen kärttyisänä, kiitos hirveän kiireen oppilaan luota kotiin ja sieltä Tapanilaan siirtyessä. Kärttyisyys kumminkin vaihtui aika nopeasti vaihtelevantasoiseen pelkoon, kun ryhdyttiin harjoittelemaan putoamista. Ensin hypittiin löysään yläköyteen, sitten negalla löysähköön liidiköyteen. Mitään hirmuisen pitkiä putoamisia ei kokeiltu, mutta ihan tarpeeksi näissäkin oli jännitystä. Putoajan osassa ollessani totesin, että itse tippuminen on itse asiassa aika hauskaa ja jänskää, sen sijaan se hetki, kun pitäisi päästää seinästä irti ja lähteä tippumaan, on pelottava. Varmistamisessa tietysti jännäsin, miten kovaa lennän päin seinää, kun Elmo on selvästi minua painavampi. Aika kovaa kyllä, mutta selvittiin sentään. Tätä pitäisi selvästi harjoitella paljon lisää... Pahus vaan kun se on niin pelottavaa.
Putoamistreenien lisäksi tietysti kiivettiinkin. Taisinpa liidata illan aikana kaikkiaan viisi eri reittiä, joskaan ei mitään 5-:sta vaikeampaa. Oikeasti aika ovelaa, miten paljon pelottavampia ja hankalamman tuntuisia ihan helpoistakin reiteistä liidattuina tulee. Nyt vain tuli liidattua jo niin iso osa tutuista helpoista reiteistä, että kohta pitäisi siirtyä vaikeampiin. Huu.
No comments:
Post a Comment