Odottelua

Huomenna on tutkinto.

Nukuin puoleen päivään ja näin hämäriä Hellblazerin inspiroimia unia, harmi ettei niistä jäänyt yksityiskohtia mieleen. Huomattava osa tästäkin päivästä vierähti sarjakuvien parissa, koska oikeastaan päivän keskeisin sisältö oli saada se jotenkin kulumaan ja pysyä järjissään. Jokusen hetken sain haaskattua askartelemalla käsiohjelman ja miettimällä etukäteen huomisen vaatteet ja muun ulkoasun. Ruoanlaittokin söi kätevästi aika paljon aikaa. Koko ajan siltikin oli jokseenkin häiriintyneen ahdistunut ja keskittymiskyvytön ja jännittynyt olo. On se älytöntä, millaiseen solmuun itsensä saa vedettyä yhden parikymmenminuuttisen soittoesityksen vuoksi. En oikeastaan varsinaisesti harjoitellut koko päivänä. Soitin jonkin verran, mutta se tuntui vähän turhalta. Vaikka toisaalta olikin sellainen olo, että pitäisi soittaa koko ajan, siitä luultavasti olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.

Päivä sisälsi luonnollisestikin paljon pohdiskelua soittoon ja tutkintoon liittyen. Tulin tänään tiedostaneeksi, että minusta on hirvittävän paljon vaikeampaa myöntää, että osaan jotain, kuin todeta, että en osaa. Viime tutkintoa odotellessani oli aika lailla pelkästään kuolemaantuomittu olo, varmuus siitä, että en tule antamaan parastani soittaessani, että en halua yleisöä kuuntelemaan, koska huonosti se kumminkin menee--peruspessimistinen meininki. Tällä kertaa asiat ovat eri tavalla. Minulla on aivan mahtava kappale, jonka oikeasti haluan esittää, minulla on sanottavaa, ja--äh--noh--niin--kyllä minä oikeastaan koen osaavani sen aika hyvin. Aina voi parantaa, aina voi hioa, mutta kumminkin, tämä on hankala kappale ja katson tehneeni kunnolla töitä sen kanssa ja saavuttaneeni jotain. Olen ainakin liikkeellä musikaalisin asentein: haluan soittaa kappaleen hyvin, koska se on hyvä kappale ja pidän siitä, en siksi, että "pitää soittaa hyvin kun on tutkinto". Käsittämätöntä kyllä, koen, että oikeasti haluan soittaa tämän tutkinnon, enkä pelkästään sen takia, että sitten se on ohi. Ja tämän todettuani on jotenkin taikauskoisesti sellainen olo, että "nyt se ainakin menee huonosti, kun sanoin sen ääneen", tai jotain vastaavaa. Äää.