Allaoleva sisältää tyhmää teinityttömäistä ulkonäköpähkäystä. Jos et jaksa semmoista minulta kuulla, hyppää ohitse kohtaan ==>.
Kello soi 3.45. Argh. Junassa oli spurgu, joka yritti iskeä toista samalla junalla kulkevaa metrokuskinaista, mutta mun kohdalla ei osannut päättää, olenko mies vai nainen ja ryhtyi sitten selostamaan minulle Applen tietokoneiden purkamista (enkä voi tajuta, mistä se semmoista sai päähänsä, kun ei mulla edes ollut esillä läppäriä, iPodia tai mitään omppulogon tapaistakaan).
En ole koskaan oikein hahmottanut, miltä oikeastaan näytän, enkä osannut muodostaa ulkomuodostani selkeää mielipidettä. Valokuvissa näytän lähes aina kamalalta, peilistä minua katsoo joku kumma tyyppi. Enimmäkseen olen siis tyytymätön olemukseeni. Joskus joululoman aikoihin, kuultuani kilttejä ja kauniita sanoja useammaltakin ihmiseltä, katsoin peiliin ja päätin, että en ole ruma. Eipä mennyt kauaakaan, kun eräs ulkonäkökommentti kuitenkin palautti ulkonäkökäsitykseni aiempaan tyytymättömään epävarmuuteen--ja kun mieleni muuttui niin pienestä jutusta, lienee selvää, etten missään vaiheessa ole sittenkään ollut ihan hirveän varma asiasta.
Tuo aamuinen spurgu väänsi näkemyksiäni vieläkin negatiivisempaan suuntaan, taas vaihteeksi. Ei edes ollut eka kerta, kun olen saanut semmoista "mitä sukupuolta sä edustat?"-kommenttia joltain ihan satunnaiselta vastaantulijalta. Yläasteella kiusaajat haukkuivat viiksekkääksi. Kai mä sitten näytän jotenkin androgyyniltä. Ei se muuten mitään, mutta kun olen ymmärtänyt, että yleisen mielipiteen mukaan naisellisen näköiset miehet on kauniita (joskin ehkä epäilyttäviä kapeakatseisten tapausten mielestä), kun taas miesmäiset naiset on rumia, piste. Päh. Suurin ongelmani taitaa olla se, etten kykene käsittämään, että kauneuskäsitykset ovat subjektiivisia. Että voi olla samaan aikaan jonkun mielestä nätti ja toisen mielestä hirvitys. Siitä sitten puhumattakaan, että oikeasti voi hyvinkin näyttää kauniimmalta, jos itsetunto on paikallaan.
==> Vaan järkevään asiaan. Tänään oli viimeinen vanhemman kuljettajan kanssa ajamani metropäivä. Normaali ajelu tuntuu jo tutulta. Päivä oli kumminkin kovin pitkä ja kovin raskas, koska unet olivat jääneet niin vähiin, että meinasin nukahtaa ajellessani. Ja joko väsymykseni on liian syvää tai kofeiinitoleranssini liian korkea, kun mikään kahvin tai EDin juominen ei enää tunnu piristävän juuri lainkaan.
Ajopäivän päätyttyä hain konsalta sellon ja menin Kulosaareen opettamaan. Oppilaskin huomasi väsymykseni, ja yritti hyötyä siitä, mutta en nukahtanut, vaan vaadin vähän soittelua. Sitten takaisin Ruoholahteen ja ääh. Oli vielä kamarimusaa päivän päätteeksi, Beethovenin käyrätorvisekstettoa vanhan musan soittimilla. Tietysti ensin unohdin, että pitäisi hakea barokkisello, sitten otin sen "huonomman", ja kun yksi viulisti kävi avautumaan, että "mikset nyt ottanut sitä hyvää, en oo ikinä nähnyt että kukaan soittaa tuolla", oikeasti suutuin. Juoksin sitten hakemaan sen "paremman". Kiinnostukseni treenejä kohtaan kyllä tippui nollaan. Niiden jälkeen vitutti niin ankarasti, että olisin niin halunnut potkaista jotain. Potkaisinkin yhtä ovea, mutta se ei oikein auttanut. Ei kestä pää enää tämmöistä väsymystä. Onneksi siihen loppuivat aamuvuorot, nyt voisi ehtiä hieman paremmin uinahdella.
No comments:
Post a Comment