Ai niin.

Onhan mulla tämmöinen blogikin. Vois ehkä joskus tätäkin päivittää. Tunnustettakoon, että olen oikeasti liukunut asetelmaan, jossa päivitän ficci-blogiani useammin kuin elämä-blogiani. Hitusen hävettää, vaikka toisaalta, niin tyhmää kuin ficci onkin, on se kyllä aika reippaasti jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin arkielämä.

Viimeksi tuli siis kirjoitettua conin aikoihin, mistä on melkein kolme viikkoa aikaa. Mitäpä sen jälkeen on tapahtunut? Eipä juuri mitään. Pääosin lähinnä metron ajelua ja kirjoittamista. Jossakin vaiheessa, kuten aina väistämättä tapahtuu, lakkasin olematta älyttömän synkeän angstinen ja ryhdyin olemaan taas enemmänkin yleisen blaah ja joinain päivinä jopa ihan jee. Tässä viimeisen viikon sisällä viimein iski päälle se totuus, että ei pahus, mahtavaa: työt loppuvat sunnuntaina ja koulu alkaa, ihan oikeesti! Ei tarvitsekaan olla loppuikääni metrokuski, voin taas vaihteeksi opiskella! Sain jopa ilmoittauduttua parille kurssille ja mietittyä sivuaineita. Näyttäisi olevan tulossa niinkin pelottavan järkevän oloinen yhdistelmä kuin tilastotiede ja sosiologia tai antropologia, syystä että joskus pari vuotta sitten, kun oikeasti opiskelin kielitiedettä (päinvastoin kuin viime vuonna), totesin, että sosiolingvistiikka kiinnostaa eniten. Tai noh, kaikkein eniten kiinnostaisi semmoinen aito kenttätyö, että mennään puskaan keräämään tietoa tuntemattomasta kielestä x, mutta lienee aika hankalaa päästä semmoista ihan oikeasti tekemään.

Töissä tapahtunutta: pääsin eräänä päivänä ajamaan varikolle vietävää kuuden vaunuparin junaletkaa. Se oli siiiistiä. Normaali matkustajajuna siis on pituudeltaan kolme vaunuparia, joten kuusi vaunuparia on tuplasti pidempi kuin sellainen, eli siis tuplasti pidempi kuin metroasemat, eli vähän pahuksen pitkä. Melkein 300 metriä pitkä metro. Jee. Että nyt on sekin kokeiltu.

Lisäksi, viime viikolla minä mäntti menin ja hävitin silmälasini töissä ollessani. Tavanomaiseen tapaan ne olivat minulla rintataskussa, kun oli aurinkolasit päässä. Tulin Mellunmäkeen reippaasti myöhässä, ja lähdin kipittämään vauhdilla junan päästä toiseen, että saisin vähän aikataulua kiinni. Puolivälissä junaa huomasin, että lasit eivät enää olekaan siinä, missä niiden pitäisi olla. Tarkistettuani, että ne eivät ole päässäni ("Ei, kyllä nää on aurinkolasit, ei nää ole silmälasit"), käännyin ja palasin takaisin etsien niitä, mutta eipä näkynyt, ei niin missään. Ei kuulunut myöhemminkään, vaikka soitin ja pyysin, että laittaisivat vartijan vilkuilemaan, näkyisikö. Sinne siis jäivät, johonkin Mellunmäen metroaseman lähtölaituriin. Levätköön rauhassa. Olivat ekat lasini ikinä, ja ehtivätkin olla jo käytössä semmoiset kymmenisen vuotta. Ehkä se oli jo aikakin hankkia uudet.