Onnistuin heräämään ennen yhdeksää ja olin valtavan ylpeä itsestäni. Päätin, että tämä on nyt sitten hyvä päivä. Päivä vaan yritti kovasti olla jotain muuta, mutta en suostunut uskomaan sitä. Odottelin aikani konsalla ja sain luokan, hain barokkisellon ja harjoittelin ihan innoissani puolisentoista tuntia. Sitten menin palauttamaan soitinta vanhan musan luokkaan, missä törmäsin opettajaani, joka ihmetteli, missä olen viipynyt. Kun olisi se tunti alkanut 20 minuuttia sitten jo (ja se kestää vain 30 min). Hupsanheijaa, olin jotenkin ihan kuvitellut että on torstai ja että barokkisellotunti on vasta huomenna. Pidimme tunnin kumminkin, koska seuraavakaan oppilas ei ilmaantunut paikalle. Sääliksi käy opettajaa.
Seuraava päivänpilaantumisyritys oli, että koulun sisäisestä postista löytyi mulle läjä nuotteja konserttia varten, johon en ollut tajunnut olevani menossakaan edes. Se on joku huilistien barokkikonsertti, jossa on myös tanssia, ja se on keskiviikkona. Ei mitään tietoa, milloin esimerkiksi olisi tarkoitus harjoitella. Nuoteissa kyllä on niiden muiden soittajien puhelinnumerot, mutta ei mun nyt oikeasti voida olettaa soittavan jotain seitsemää huilistia läpi, että "milloin sä harjoittelet? Ja millon Sä harjoittelet? Entä SÄ?"
Omalle oppilaalle pitämäni tunti tuntui vaihteeksi ihan oookoolta eikä pilannut päivää. Sen sijaan pitkät YS-treenit illasta olivat kyllä aika murhaavat, ei olisi jaksanut enää soittaa, ja sitten soitti vaan taas vähän mitä sattuu.
Pasilaan selvittyäni petyin taas itseeni pahemman kerran. Olin kuvitellut, että olisin muka onnistunut tukahduttamaan HaU-fanatismini pelienväliseksi ajaksi. Mitä vielä. Ei tarvi kuin pelinjohdon joka sanoo irkissä HaU niin heti hyperaktivoidun. Aloin siis taas kasata angstia vikaan peliin liittyen. Mutta eihän siihen olekaan enää kuin kaksi viikkoa. Byyyyääääääh.
No comments:
Post a Comment