Neliödraama!

Ihmissuhdelöpinöistä viis, ne nyt ovat jotain omituisuuksia, mistä en kumminkaan loppujen lopuksi tajua mitään. Tänään haluaisin kertoa elämäni suurimmasta draamasta. Se ei enää ole edes kolmiodraama, koska se on viime aikoina levinnyt peräti neliöksi. Oheisessa kuvassa poseeraavat tämän omituisen suhdesotkun uusin ja vanhin tulokas: vasemmalla Helsingin konservatorion pikkolosello, oikealla Lorien, alias Mr. Cellocello (kuten kerran lentolipussa luki), eli armas moderni kiinalainen selloni. Tarkkaavaiset ja hyväsilmäiset huomannevat kokoeron sekä erilaiset jouset--vasemmanpuoleinen on tietenkin barokkijousi, oikealla puolestaan nykyaikainen. Kohtalaisen hyvin nuo kaksi tulevat keskenään toimeen, vaikkeivät oikein taida tästä tilanteesta pitääkään. Vaan se sanottakoon, että vaikka tuo pikkolo-olio on kovasti mieluinen minulle ja siinä on yksi kieli enemmän kuin vanhassa perussellossa, en usko, että se koskaan tulee syrjäyttämään alkuperäistä armastani. Tänään, kun viimein sain sellismin syrjästä kiinni ja harjoittelin lähemmäs neljä tuntia, viihdyin vain vajaan tunnin pikkolo sylissä. Lopun aikaa kidut... eikun, vietin laatuaikaa Lorienin kanssa.

Ja kukahan mahtaa olla se vielä nimeämätön draaman jäsen itseni sekä noiden kahden kauniin, ihanan ja ääneltään sulosointuisen rakkaani lisäksi? No selvähän se, se on tietenkin Kulta, jonka vuoksi olen kovasti paljon ja usein laiminlyönyt selloja. Tämä puhtoisenvalkoinen omppukaunotar, jonka näppäimistöä hempeästi hivelen juuri tälläkin hetkellä. Selloraasut ovat yksinään kaapeissa konservatoriolla, joten ihmekös tuo jos ne toisinaan kärttyilevät ja eivät halua soida kunnolla. Mutta jospa saisin ne lepyteltyä olemalla tällä viikolla oikein ahkera ja sellistinen. Tänään ainakin olin.