Krapula-aamun toiminnaksi oli jo etukäteen suunniteltu pimeään luolaan mönkimistä, ihan kirjaimellisesti. Kun olimme Mirin kanssa selvinneet hereille ja todenneet, ettei krapulaa oikeastaan pahemmin edes ole, ja Tiemus ja Darekin olivat raahautuneet paikalle, lastauduimme autoon ja lähdimme etsimään luolaa. Pessimistinä odotin, että joko emme löydä sitä ollenkaan, tai että se on joku säälittävä pieni kivenkolo. Sen sijaan pienellä etsimisellä se löytyi, ja olikin ihan oikea luola, jossa oli monta pimeää onkaloa, joihin ryömiä. Hiphip! Jee! Mielettömän siisti. Älyttömän magee. Poukkoilin ympäri luolaa, löin päätäni kattoon ihan vaan siitä ilosta ja hihkuin juurikin kuin semmoinen tyhmä teinityttö, jonka luolahirviöt ekana syövät. Loppujen lopuksi kumminkaan ketään ei syöty, eikä muitakaan kriisejä saatu aikaan (mitä nyt hajotin Mirin taskulampun ja meinasin hukata irti lähteneen nappulan). Olipa vaan hienoa. Tuonne niin pitää päästä toistekin. Ja muihinkin luoliin, mitä suinkin vaan löytyy. Etenkin kun taas tajusin, ettei minulla oikeastaan ole juuri minkäänlaista ahtaan paikan kammoa.
Reippaan luolaseikkailun jälkeen piti tietenkin käydä syömässä. Illaksi kaavailimme elokuvankatselua. Koska Descentiä (jota en ole nähnyt, joten senkään vuoksi ei minulla ole luolakammoa) ei saatu järjestymään, minä, Miri ja Tiemus päädyimme sitten katsomaan Pan's Labyrinthin. Se oli hieno--tietenkin täysin eri tavalla kuin luola. Persoonallinen ja kaunis, paikoitellen melkoisen pelottava, ja kovin surullinen. Päinvastoin kuin voisi kuvitella, en ihan hirveän usein itke leffoissa, mutta tulipas tehtyä niin tällä kertaa.
No comments:
Post a Comment