Päinvaston kuin aiempin luolien parkkipaikat, tämän luolan pysäköinti oli aivan asutuksen vieressä, ja kun käppäilimme loivaa ylämäkeä sisäänkäyntiä kohti, paikallisen maalaistalon koirat tulivat tekemään tuttavuutta. Sisäänkäynti oli suuri, tuulinen aukko kallion kyljessä. Kun minä yritin piilottaa auton avaimia mahdollisimman huolellisesti kiven alle, Martin hävisi virittämään ensimmäistä köyttä. Kuten monesti aiemminkin, hän myös onnistui eksyttämään meidät täysin heti alkuunsa.Lähdimme sisäänkäyntikäytävää alas. Sen syvimmässä kohdassa oli luotaantyöntävä syvän kolon ylitys, jossa ei ollut apuköyttä. Ei kai meidän tänne pitäisi mennä? Lähdimme etsimän reittiä muualta, järkeillen, että alasisäänkäynniltä kuuluisi mennä ylöspäin. Aikamme taisteltuamme kiipesimme hieman haastavan flowstone-seinämän ylös, ja päädyimme komeaan, isoon tilaan täynnä luolamuotoja. Köysistä tai Martinista ei näkynyt merkkiäkään. Tässä vaiheessa otimme esiin kartan, ja tajusimme, että meidän olisi itse asiassa pitänyt olla menossa alas. Palasimme sisäänkäynnille, ja löysimme viimein tiimin kolmannen jäsenen. Oikea reitti eteenpäin kulkikin aluksi enemmän poikittain kuin ylös tai alas. Olimme kuluttaneet melkein tunnin harhaillen luolan suuaukon lähistön satunnaisissa tiloissa. Nyt pääsimme viimein etenemään.
Ensimmäinen köysiosio vei alas ärsytävän loivaa rinnettä. Pian sen jälkeen noustiin lyhyt köysipätkä ylös, ja pujahdettiin hieman matalampaan tunneliin, joka muuttui konttausluiskaksi. Se toi meidät korkean kammion reunaa alas laskevalle jyrkälle rinteelle, jonka alussa oli apuköysi, ja lopussa kuljettiin varoen liukasta irtomaata. Mäen alla aukeni valtava tila, kuin suunnaton kanjoni, tai katedraali. Vau.
Seuraava osuus sisälsi poikkareita: seurailimme kaapeleiden ja köysien varassa seinää ehkä kymmenen metrin korkeudella. Lopulta laskeuduimme köyttä alas lattian tasolle. Käytävä jatkui suurehkona, ajoittan vetisenä ja lohkareikkoisena. Välillä kiipesimme hieman ylös tai alas köyden avulla. Lopulta saavutimme jokikäytävän, jossa vesi oli kohtalaisen matalalla eikä kovin virtaavaa. Välillä vastaan tuli syviä altaita, jotka kiersimme joko reunoja pitkin tai apuköysien avulla. Yksi poikkariköysistä oli niin läpirikki, että Martin vaihtoi sen. Jokikäytävä kasteli saappaat, sukat ja furryhaalarin ainakin polviin asti, mutta tämä ei ollut kuin alkusoittoa sille, mitä oli tulossa. Käytävän täytti mutkan taa näkymättömiin jatkuva syvä vesi: ensimmäinen järvi.
Järvien ylityksen harjoittelu oli pääsyy koko retkelle, ja melkoinen hässäkkä. Vaatteiden vaihto ja auton sisäkumin täyttely pyöränpumpulla veivät aikansa. Lopulta kaikki olivat valmiita, ja pulahdimme hyiseen veteen. Hyrrrrrhh. Jestas. En ole ikinä ollut kylmän veden ystävä, mutta tämä tuntui aivan poikkeuksellisen jäätävältä. Ensimmäinen järvistä oli lyhyin, mutta kauttaaltaan syvä. Onnistuin näppärästi jumittamaan toisen jalkani hyvin kelluvan luolasäkkini käsilenkkiin. Onneksi minulla oli kelluke, muuten eteneminen olisi ollut aika haastavaa. Noin puolivälissä 50-metristä järveä löytyi naru, josta saattoi kiskoa itseään eteenpäin, ja ylitys sujui nopsemmin. Toisessa, 100-metrisessä järvessä olikin vastaava naru koko matkan, ja järvi oli myös sen verran matala, että välillä saattoi kahlata. Viimeinen, 150-metrinen järvi oli sekin narulla varustettu.
Ylitys sujui suuremmitta ongelmitta, mutta jälkeenpäin oli aivan älyttömän kylmä - minulla ja Martinilla siis. Miri ei ollut milläänsäkään. Avannossa lienee monesti vielä kylmempää vettä. Jatkoimme matkaa eteenpäin, jotta lämpiäisimme edes vähän. Köyttä ylös, lohkareikon halki ja pikku lammikon luo. Sen yli vei korkealla todella kulunut tirolilaisköysi, ja alempana hämmentävän näköinen poikkariköysi. Martin rimpuili siinä hetken, mutta lopulta päätimme vain kääntyä takaisin. Ennen laskeutumista järville jatkoimme vähän matkaa sen ohi "väärään suuntaan", ylös lohkareikkoista mäkeä. Tämä umpikuja ei todellakaan ollut kovin kuljettu rinne, vaan irtokiviä oli rutkasti.
Jatkuvasta liikeessäolosta huolimatta oli edelleen kylmä. Ei siis auttanut kuin palata järville ja uida takaisin. Elämys ei valmiiksi viluisena ollut yhtään parempi. Järvien paremmalla puolella kykenin juuri vaihtamaan vaatteet kuivempiin, ja jäin odottamaan avaruushuopaan kääriytyneenä, kun selvästi paremmin kylmää kestävät Miri ja Martin ottivat valokuvia vedessä. Vasta Martinin retkikeittimellä keitelty lämmin soppa (josta tärisevin käsin kaadoin puolet syliini) alkoi hiljalleen palauttaa eloa. Kun lähdimme liikkeelle, tuli viimein hieman lämpimämpi olo, mutta väsymys ei poistunut. Uupuneena monet asiat, kuten poikkarit vesikuoppien ohi, tuntuivat hämmentävää kyllä menevän suorastaan paremmin ja energiatehokkaammin, mutta kaikki ylämäkikävelyt muuttuivat loputtomiksi tuskanmarsseiksi. Tunsin myös olevani turkasen hidas, ja kaiken päälle lähdin pari kertaa väärään suuntaan. Viimeinen luiska köysinousu ylös oli aivan vihoviimeinen rävellys, mutta lopulta, seitsemän ja puoli tuntia maan alla vietettyämme, olimme ulkona ilta-auringon lämmössä. Huh. Tämä oli kyllä astetta eeppisempi retki kuin olin odottanut - kylmästä puhumattakaan.
No comments:
Post a Comment