Ajoimme mielettömien maisemien halki huolestuttavaa jyrkkää soratietä ylös, pysäköimme levennysmutkaan, ja osittain varusteisiin pukeuduttuamme lampsimme piikkipöheikköistä mäkeä alas kohti Vallinan yläsisäänkäyntiä. Tapansa mukaan Martin hävisi mystisesti kesken kaiken ja etsi sisäänkäynnin sillä aikaa kun me muut etsimme häntä. Lopulta kaikki löysivät kolon kallioseinämästä. Minä ja Miri vielä järjestelimme vermeitämme, kun muut etenivät katsomaan sitä paljon puhuttua vesitunnelia.
Saatuani varusteet ylleni astelin viimeisenä luolaan, mutaista mäkeä alas ja pienen matalan kolon luo. Tämän piti olla se märkä ryömintä - vaan eipä se ollut! Kesä oli ollut niin kuiva, ettei koko ryömiössä ollut pisaraakaan vettä. Pah. Olin toki ollut hiukkasen kauhuissani tämän uudentyyppisen esteen selvittämisestä, mutta oli aika antikliimaksi, ettei sitä ollut lainkaan. Ilman vettä ryömintä ei ollut mitenkään erityisen tukala.
Ryömiön jälkeen oli vastassa ensimmäinen laskeutuminen, joka oli vain noin kymmenenmetrinen. Siinä oli valmis köysi. Meillä oli mukanamme kaksi 30-metristä köyttä ja tieto, että joku vuosi sitten SWCC:läiset olivat jättäneen luolaan köysiä. Suunnitelmamme oli, että jos jossain ei valmista köyttä olisi, menisimme pull-through- eli läpivetotyylillä, eli käyttäen tuplaköyttä, jonka vetäisimme alas perässämme ja kantaisimme mukanamme luolan läpi.
Köyden jälkeen olimme suurissa ja näyttävissä käytävissä, joita riittikin hetken aikaa. Ajoittain oli myös nättejä luolamuotoja. Lohkareikkojen halki kävellessämme alkoi adoptoimani Mirin vanhan Bisun-luolalampun valo uhkaavasti himmetä: patterit olivat vähissä. Hiljalleen tämä hankaloitti kulkuani enemmän ja enemmän, ja kerran astuin reittäni myöten johonkin koloon, jota en vain kertakaikkiaan nähnyt kunnolla. Kun muu ryhmä ryhtyi valokuvaamaan jotain isohkoa käytävänpätkää, minä asetuin sivummalle säätämään. Tapeltuani aikani lampun patterikotelon sulkevan nippusiteen kanssa sain patterit vaihdettua. Maailma valaistui kummasti.
Ihmeteltyä aikamme suuria tiloja löysimme reittimme eteenpäin. Se vei ahtaahkosta stalagmiittien välistä seuraavan köysiosuuden luo. Siinä oli vain lähestymisapuköysi, ei varsinaista laskeutumisköyttä. Niinpä Martin viritti metallirinkulan läpi tuplaköyden solmu-sulkkariankkurilla, jonka saa purettua vetämällä toisesta köydestä. Kuilu jakautui kahteen osioon, joiden keskellä oli kieleke. Laskeuduimme kaikki ensimmäisen, noin 10 metrisen osuuden sen luo, ja vedimme köyden perässämme alas. Sitä ennen toki varmistimme, että köytemme riittäisi myös seuraavaan, noin 20-metriseen osioon - muuten olisimme olleet koko nelikko iloisesti nalkissa pienellä kielekkeellä. Köyden alasvedossa oli myös oma jännitysmomenttinsa, kun aivan loppumetreillä se otti ja jumiutui johonkin. Stevie sai sen kuitenkin kiskaistua pois repimällä sitä koko painollaan, ja pääsimme laskeutumaan toisenkin köysipätkän alas.
Köysittelyn jälkeen pysähdyimme risteyskohtaan, josta lähti reitti paitsi ulos, myös luolaston syvempiin osiin. Niitä riittäisi yli 30 kilometrin edestä. Jätimme köysitoimintavarusteet ja säkit risteyskammioon ja käväisimme katsomassa käytäväsokkeloa, jonka kautta pääsisi eteenpäin. Se oli hämmentävä, ja siellä olisi ilmeisen helppo päätyä kiertämään ympyrää, vaikka maamerkkinä olikin muun muassa valtava lohikäärmeen näköinen muodostelma. Tarkoituksemme ei ollut nyt lähteä millekään eeppiselle tutkimusretkelle, vaan palasimme tavaroidemme luo ja suuntasimme kohti alasisäänkäyntiä. Meidät pinnasta erottanut luolanpätkä sisälsi enää hieman mutaa ja konttausta. Lopuksi putkahdimme irtokivien ja -maan maustaman kiipeilyn kautta kuumana paistavan auringon alle.Retki oli vain noin neljän tunnin mittainen eikä erityisen raskas, joten onnistuin tekemään sen virheen, etten syönyt mitään (paria Stevien tarjoamaa suklaapalaa lukuunottamatta). Päivän työläimmäksi osuudeksi muodostuikin nousu alasisäänkäynniltä mäkeä ylös takaisin autoille, helteessä fleece-haalari päällä. Oli niin kuuma ja tuskainen olo, että tuntui, että kohta lähtee taju. Kun viimeisenä kömmin automme luo oli päällimmäinen ajatus, ettei minulla ole asiaa millekään pitkille retkille tällaisessa rapakunnossa. Muuten läpireissu oli kyllä aivan onnistunut, ja ensimmäinen pull-through-kokemus rutkasti jännempi kuin valmiiksi rigatun luolan läpikulku.
Retkemme jälkeen kello oli vielä aika vähän, joten vietimme tovin ajellen ympäri Asón-joen laaksoa katsellen maisemia ja tutustuen erinäisten luolien sijainteihin. Cueto-Coventosa-systeemin veden ulostulon eli Cuberan kieppeillä joki oli lähes täysin kuiva. Minulta meni varmaankin vaikka mitä ohitse ajokierroksen aikana, koska matkapäivä ja luolaretki olivat uuvuttaneet sen veran, että torkuin takapenkillä.
Leirissä oli vuorossa evästelyä ja jutustelua päivän seikkailuista teltta-alueella. Cueton kuilua köysittämässä ollut ryhmä ei olut päässyt kuin -200 metriin puuttuvien hangereiden ja huonojen valmiiden ankkureiden takia. Vielä hienommin oli kuitenkin suoriutunut Red del Silenciota riggaamaan lähtenyt tiimi: johonkin koloon oli kyllä ripustettu köysiä, mutta kaikki aiemmin Red del Silenciossa käyneet ihmiset olivat yhtä mieltä siitä, että paikka vaikutti väärältä, vaikka se kuinka olikin Tonyn GPS:n osoittama. Mikä lie mysteerikolo… Myöhemmin sen nimeksi varmistui Torca del Hoyon.
Illalliseksi oli suunnitteilla visiitti leirintäalueen ravintolaan, mutta sepä olikin kiinni. Hetken monikielisen neuvottelun ja respan henkilökunnan ystävällisen asiakaspalvelun jälkeen saimme selville, että 10 minuutin kävelyn päässä olisi avoin ravinteli, johon sopisimme. Sinne siis! Paikka oli symppis, etenkin auttavasti englantia osannut tarjoilijatyttö. Ruoka oli kiintoisaa: söimme kahdeksan ihmisen kesken varmaankin kokonaisen lampaan paloiteltuna, eri osia eri ihmisille. Saamani koipi oli oikein maukas, ja jälkiruuaksi tilaamani flan juuri niin namia kuin vuosien takaiselta edelliseltä Espanjan-reissultani muistin.
No comments:
Post a Comment