Väsysyvällisyyttä

Tänään siivoiltiin. Se sujui yhtä lailla yllättävän vaivattomasti kuin järjestely. Vaikka aamusta kaaos näyttikin kohtalaiselta, se siivoutui hyvin kun yöksi jääneet ihmiset kaikki yhteistuumin työskentelivät. Kun Mirin kämppä alkoi taas näyttää Mirin kämpältä enemmän kuin viimeisten selviytyjien kansoittamalta säteilysuojalta, alkoivat ihmiset valua poispäin. Paikalle jäivät pääjärjestäjinä hyörineet Miri, Dare ja Tiemus, ja ylimäärähaahuna minä itte tutulla "ääää en mä halua mennä takas Helsinkiin"-asenteella. Viimeisen tavarakuorman siirryttyä leffankatselu-lojumissuunnitelmat kuitenkin kariutuivat, ja yhtäkkiä se olikin sitten siinä. Kaikki hajaantuivat. Siihen loppui se. Poimin tavarani Mirin nurkista ja hipsin tieheni.

Syksyisen Turun halki juna-asemaa kohti kävellessäni eksyin mukamas ajattelemaan kamalan syvällisiä omaan elämääni sun muuhun liittyen. Näin usein käy kun olen väsynyt. Yksi oivallukseni oli, että syy miksi pariutuneet ihmiset häiritsevät minua, on se, että vaikka kyseinen pari olisi kuinka avoin ja ulospäinsuuntautunut, pariutumisella kuitenkin aina väistämättä tulee luotua sellainen "me kaksi vs. te muut"-asetelma. Eksklusiivinen monikon 1. persoona. Tilanteissa joissa en itse kuulu pariin koen kait jonkinmoista mustasukkaisuutta tai hyljeksityksi tulemista, etenkin siis kun parin toinen jäsen, saati sitten molemmat, ovat ystäviksi katsomiani ihmisiä. Siispä itseä ahdistaa kun itse pariutuu ja sulkee ulos ihmisiä. Etenkin jos sen tekee bileissä. Syvällistä joo.

Toinen mukamas kamalan syvällisen ajattelun säie lähti purkamaan sitä, miten musta on tullut näin epäonnistunut helsinkiläinen, että Turku niin vetää puoleensa. Olen huolestuttavasti alkanut pitää siitä jopa vain paikkana, sosiaalinen ympäristö poislukien. Ehkä siinä on uutuuden tai vierauden viehätystä, kun pääkaupunkiseutulaiselle Helsinki on aina ollut kohtalaisen tuttu ja lähellä, Turku taas on uusi paikka. Mitä sosiaalisiin kuvioihin tulee, Turku-kuvassani on hirveä vääristymä. Onnistun olemaan paikalla aina silloin, kun on hyviä päiviä. Ihmiset ovat iloisia ja onnellisia, ja tulee kivoja kokemuksia ja elämyksiä--bileitä, larppeja ja sen semmoista. Joskus pitäisi kai osua sinne kurjana angstipäivänä, jolloin kaikki mököttävät tai laukovat kyynisiä ja ilkeitä kommentteja. Oppisi hahmottamaan asioiden toisenkin puolen. Näitä mietin, kun siniruutuisessa Sini-takissani keskustassa lampsiessani iski joku etäinen Pimeyden maailma -nostalgiakin vielä.

Turku. Pahus sentään. Musta oikeasti tuntuu että haluaisin muuttaa sinne joskus. Ehkä. Kai. Siinä ei vaan olisi niin mitään järkeä. Enkä mä oikeasti tunnu tietävän mitä ihmettä haluan. En niin todellakaan. Ärsyttävää tämmöinen. Tänä syksynä vaan olen jotenkin erityisen selvästi tajunnut, että voin itsekin vaikuttaa siihen minkänäköistä elämää elän, ja ettei sen ole pakko olla aina samanlaista. Mutta nyt menee niin syvällisväsymykselliseksi että parasta nukkua ennenkuin oikeasti keksin jotakin viisasta.