Perjantait ovat näköjään päättäneet ryhtyä viikon vaikeimmiksi päiviksi. Viime viikon kaaossähläys oli vähällä sekoittaa pääni lopullisesti, ja tänään aamupäivästä oli paljolti sama meininki. Koulumatkalla pysähdys apteekkiin hamstraamaan flunssalääkettä ja sitten konsalle säätämään paitsi barokkiselloa, myöskin kaikkea sitä ihmeen paperia minkä Omppukauppa haluaa että voisi ehkä maksella ostohyvitystä. Olin jo kipittämässä kohti Pasilaa, varmistuneena siitä, että olin palauttanut barokkiluokan avaimet, jotka viime viikolla unohdin. Sen sijaan unohdinkin opiskelijakorttini--olin jo istunut junaan kun vaksi soitti, että täällä olis tämmöinen. Siispä juoksujalkaa takaisin ja sitten Pasilaan pakkaamaan Turkuun tulevia asioita. Loppujen lopuksi päädyin ottamaan mukaan tosi vähän tavaraa, oikeastaan liiankin vähän. Vaan ehdinpä ajoissa junaan. Ja siten samoin kuin viime perjantai, tämäkin kääntyi mukavaksi ja kivaksi, mutta kuitenkin kovin touhukkaalla tavalla, niin että edelleenkin tuntui kaoottiselta ja paikoitellen siltä, että unohtaisin päänikin jollei se olisi kiinni.
Junamatkalla yritin taas niitä hahmoja saada etenemään, mutta ei mitään toivoa. Se meni enemmänkin puoliunessa. Turussa ei todellakaan odottanut mikään pehmeä lasku vaan reipas shokkisiirtymä ihan eri meinikiin, kun Miri ja Dare poimivat asemalta ja raahasivat Kiipeilypalatsiin. Ovesta kun astui sisään isoon tilaan, jonka kaikki seinät ovat kiipeilyseiniä, ja joka paikassa kovin asiansa tuntevan ja kiipeilijän näköisiä tyyppejä, tuntui lievästi sanoen kalalta kuivalla maalla. Se oli ehkä vähän koko loppupäivän tunnelma muutenkin. Semmoinen "mitä mä teen ja miksi mä olen täällä" -fiilis. Semmoinen, että yrittää päättää miten päin olisi. Tyypillinen Welmun turkufiilis.
Kiipeily tuntui aluksi kovin kummalta puuhalta ja varmistaminen siltä, että enhän mä tajua tätä ollenkaan. Sopeutumistani auttoi onneksi se, että paikalla oli myös Tiemus, joka ei ole ihan niin kiipeilyhirmuihme kuin nuo kaksi muuta. Hiljakseen sitten aloin vähän jotain tajuta, ja sitten se olikin kivaa. Kyllä ymmärrän, miksi ihmiset ovat tämän suhteen niin fanaattisia.
Kiipimisen jälkeen oli sitten ohjelmassa bilejärjestelyä. Sekin tuntui vähän sikäli pihalla olemista aiheuttavalta, että yhtäkkiä tipahdin keskelle jotakin, mikä on ollut jo meneillä pidemmän aikaa, ja mä olen vain kuullut siitä ircissä ja/tai lueskellut blogeissa. Ja sitten sain kouraani leipomusohjeen, joka piti toteuttaman, ja kovin hitaasti ja pitkän pohdinnan tuloksena tajusin, että se oli marenkia. En ole ikinänsä tehnyt marenkia. Piti tietty kokeilla kuitenkin sitäkin. Ei kyllä ihan oikein mennyt, mutta ehkä nuokin joku syö. Vaan vaikka eivät olisikaan valkoisia möykkyjä, kalpenisivat silti illan muiden aikaansaannosten rinnalla.
No comments:
Post a Comment