Post-larp-depressio, jo tänään!

Yleensä illasta/iltapäivästä loppuvan pelin jälkeinen aika menee päättömään hehkutukseen ja intoiluun, ja vasta seuraavana päivänä iskee todellisuus. Tänään se kumminkin tapahtui ennätysvauhdilla. Pelin jälkeen oli toki hehkutusta ja intoilua Cosmicissa, mutta jotenkin siinä jossain vaiheessa tajusin, että ihan kohta pitää taas alkaa elää sitä omaa elämättömyyttä, että Mirin komerossa odottaa iso ja painava kassi ja sellokotelo ja rikkinäinen jousi, ja kaikkea muuta semmoista. Se siitä. Peli meni.

HaU 3 siis alkoi eilen kahden aikoihin, sitä ennen oli kohtalainen kaaos kun Mirin kämppä kaipasi proppausta ja tärkeät esineet olivat hukassa. Vaan jotenkin asiat saatiin johonkin järjestykseen ja peli käyntiin ja nopsasti täyteen vauhtiin. Aika kului nopeasti, tapahtui kaikenmoista jännää. Tosin on pakko todeta, että hahmoni vaan päätyi olemaan jotain ihan muuta kuin mitä sen alunperin piti olla. Periaatteessa se mitä se nyt on on paljon kivempaa, mutta harmittaa silti jollain tasolla. Joojoo, on se tosi älykäs, hehheh, niin vissiin. Mitäkukamissähäh, ai mitä, puhuinko mä taas ohi suuni, hupsheijaa... Samaten joskus kuvittelin, että hahmoni osaisi ajatella itse ja osaisi ehkä ratkoa ongelmia tai jotain, mutta se onkin keskittynyt saamaan niitä aikaan ja vinkumaan muilta apua. Muutenkin taas tuntui, etten mä vaan osaa. Paitsi että osasin sentään kuulemma kaatua näyttävästi. Jipii. Pitäisi kai tajuta, että jos itse on mitä on, ei hahmo vaan voi olla kovin paljoa enempää. Seuraavaan kampanjaan (mikä se ikinä onkaan... tuleeko niitä enää... onko se enää näin kivaa... angst) sitten vaan taas joku tyhjäpäinen hyperaktiivi, niiden suhteen olen luonnonlahjakkuus.

Hrm, ja tuommoisesta tilityksestä saa ihan väärän käsityksen: peli oli mainio, minulla oli kivaa. Kait liiankin kivaa, kun loppuminen taas ahdistaa näin älyttömästi. Enää yksi peli jäljellä. Ääh.