25.4. OFDII: Frozen River

Kun ensimmäinen suomalaisryhmä pakkasi rinkkojaan kotiinpaluuta varten, minä ja Miri täytimme kaksi luolasäkkiä köysillä ja metalliroinalla, mukaanlukien lainatut köyden virittämiseen tarvittavat ripustimet. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan virittänyt SRT-köyttä, mutta kiipeilyköysiä kyllä, ja saamamme epämääräiset tiedot vihjasivat, että suunnittelemamme paikan pitäisi olla tältä osin helppo ja kätevä.

Minulle retken haasteet olivat alkumatkassa: olimme päättäneet kulkea kohteeseemme nopeinta reittiä, Edward's Shortcutina tunnettua käytävää, jota halkovat syvät kuilut. Olin käynyt paikalla viimeksi aivan ensimmäisellä luolaretkelläni, ja sen jälkeen paikka oli noussut muistoissani painajaismaisiin mittoihin. Todellisuus ei ollut aivan yhtä hirvittävä, koska syvimmän montun ylitys oli aika lyhyt, mutta en siltikään suostunut ylittämään sitä ilman köysivarmistusta. Ylitys suoritetaan siltauksena, jalat yhdessä mutaisessa seinässä, kädet toisessa, kuilu niiden välissä, ja tätä asentoa ei ylityksen aikana voi muuttaa, ellei halua pudota. Oli hirvittävän pelottavaa pelkästään katsoa, kun Miri kuljetti painavat luolareppumme kuilun yli. Oman ylitykseni suoritin aivan paniikissa, hengitystäni pidättäen ja käsiäni tuijottaen. Hyvin se meni, mutten todellakaan päässyt kammostani, vaan aion jatkossakin välttää kyseistä luolan osaa, jollei siitä ole aivan pakko kulkea.

Pian Edward'sin jälkeen saavutimme määränpäämme, Frozen River -nimisen käytävän kieppeillä sijaitsevan kuilun, jota usein käytetään SRT-harjoittelupaikkana. Olimme juuri ehtineet laskea säkkimme maahan, kun aivan uskomattomana sattumana paikalle osui toinen luolaseurue, joka oli matkalla ulospäin. Heillä oli enemmän kokemusta luolaköysittelystä kuin meillä, vaikkei kukaan heistäkään ollut aiemmin ihan itse asettanut köysiä paikoilleen. Heidän avullaan saimme joka tapauksessa köyden säädettyä oikeaoppisesti, kun muuten lopputulos olisi saattanut olla hieman luovempi.

Satunnaisauttajien poistuttua pääsimme itse asiaan, eli laskeutumiseen ja nousemiseen. Laskeutuminen oli taas hillittömän hienoa. On jotenkin aivan mielettömän tuntuista laskeutua pimeään syvyyteen, ja tässä laskeutumisessa suurin osa matkasta tapahtui vieläpä vapaasti keskellä kammiota roikkuen, kaukana seinistä. Pohjalla ei ollut mitään erityisen näyttävää, ja köyttä ylös nouseminen oli edelleen todella työlästä. Viimein, toisella kierroksellani, löysin siihenkin oikeat asetukset ja rytmin, ja se alkoi tuntua toimivalta. Tylsää se edelleen oli, enkä ole ihan vakuuttunut, kuinka korkeita köydenmittoja jaksaisin ongelmitta kavuta, mutta ainakin tekniikka alkaa asettua.

Alunperin olimme ajatelleet, että voisimme purkaa köyden ja sen jälkeen virittää sen pari kertaa itse harjoituksen vuoksi, mutta laiskuus iski, ja pakkasimme tavaramme pois. Samoin päätimme jättää väliin harkitsemamme kierroksen luolan vieraampiin osiin. Sen sijaan kävimme ihailemassa Frozen Riverin katon heliktiittejä ja tippukiviä, ja suuntasimme takaisin eri tietä kuin olimme tulleet. Shatter Pillarille vievä osuus näyttikin yllättävän vieraalta myös Miristä, joka oli käynyt siellä vuosi siten - itse en ollut käynyt näissä maisemissa kuin kerran, aivan ensimmäisellä retkelläni, ja muistikuvani olivat hyvin hämärät. Löysimme kuitenkin lopulta tiemme tutumpiin tunneleihin ja Salubrious Streamin luo. Nousu sitä ylös ja luolasta ulos tuntui aivan suunnattoman raskaalta. Kahden painavan luolasäkin kantaminen kahden ihmisen kesken söi valtavasti energiaa, ja koko ajan oli liian kuuma. Loppujen lopuksi periaatteessa varsin lyhyen matkan kattanut luolaretkemme kesti yli viisi tuntia.

Luolamajalla söimme pois viimeisiä kaappiin jääneitä ruokatarvikkeitamme, ja nautimme hiljaisuudesta ja rauhasta. Suurin osa pääsiäispyhiä majalla viettäneistä luolaajista oli jo poistunut, ja jäljellä oli lähinnä tuttuja kerholaisia. Pidän paikasta kaikkein eniten juuri noin, kun voi istuskella takkatulen loimussa siemailemassa siideriä, ja juttelemassa leppoisasti menneistä ja tulevista seikkailuista.