Oikein onnistunut Pléiades-kävelyretkeni houkutteli samoilemaan lisää kukkuloilla ja vuorilla, mieluusti vielä pidempään ja korkeammalla. Toukokuun viimeisen viikonlopun aikana, keskellä raskasta mikrobiekologian labrakurssia, päädyinkin suorittamaan kaksi retkeä Sveitsin Juran korkeimmille huipuille: lauantaina Mont Tendrelle (1679m), vapaana maanantaina La Dôlelle (1677m). Sveitsiläisten mielestä nämä eivät ole vuoria ollenkaan, kun ovat niin "matalia", mutta suomalaiselle niissä riitti ihasteltavaa.
Mont Tendrelle
kapusin yksin, jopa niin yksin, etten ennen huippua nähnyt koko matkalla muita ihmisiä kuin yhden maastopyöräilijän. Huipun tuntumassa palloili enemmän väkeä, koska lähelle pääsi myös autolla. Huijausta semmoinen. Minä jäin junasta Le Sentier -nimisessä kylässä Lac de Jouxin rannalla, ja seurasin merkattua reittiä vuorta kohti. Järvimaisema laajoine havumetsineen oli suomalaiselle kotoisa. Matkan varrella pääsin ihmettelemään lehmiä, joilla oli kukkasia päässään. Reitti kulki vuorotellen läpi metsien ja niittyjen, eikä missään vaiheessa ollut kovin pitkään erityisen jyrkkä, vaan ennemminkin mukavan leppoisa. Huipun lähistöltä, missä puita oli harvakseltaan, löysin ladon seinästä hämärän kyltin, jossa varoitettiin poimimasta pommeja. Eipä olisi tullut mieleen, enkä kyllä sellaisia nähnytkään. Sen sijaan lumikasoja lojui vielä maassa siellä täällä.
Itse huippu oli ennemminkin pitkän harjanteen korkein kohta kuin mikään selkeä terävä nyppylä. Maisemien ihailun, evästauon ja hieman alempana sijainneessa vuoristokuppilassa juodun kahvin jälkeen laskeuduin alas vastakkaista vuorenharjannetta Montricherin kylään, mistä sympaattinen paikallisjuna vei yhdellä vaihdolla Lausanneen. Matkaa kertyi noin 17 kilometria, nousua noin 700 metriä, ja aikaa kului viisi ja puoli tuntia. En ollut koskaan aiemmin kävellyt tällaista matkaa, ja olin suorastaan yllättynyt, miten vaivattomasti ja tuskattomasti se sujui.La Dôlelle en olisi tullut lähteneeksi, jolleivät Tereza ja Farid olisi olleet menossa sinne. Kun he kyselivät, kiinnostaisiko vuorella reippailu, halusin ilman muuta mukaan. Reissu oli minulle sikäli oppimiskokemus, että tajusin viihtyväni vuorella paremmin yksin kuin puolitutussa seurassa. Jokaista ruoka- tai muuta taukoa pähkäiltiin vaikka kuinka kauan. Samoin reitinhausta tehtiin ihmeellinen ongelma, eikä kyltitystä voitu seurata, kun ei se aina ehkä täsmää, tai jotain. Oli toki kivaa päästä jakamaan kokemus muiden kanssa, mutta minusta tuntui myös, etten ehtinyt ihailla ympäröivää luontoa samalla tavoin kuin yksikseni, kun koko ajan piti pähkäillä jotain merkityksetöntä yksityiskohtaa, tai muuten vaan höpistä.
Reittimme vei St Cerguesta La Dôlen huipulle ja takaisin, matkaa 18km, nousua 800m, aikaa noin 6 tuntia. Metsä ja lehmihaat olivat samantapaisia kuin Mont Tendren lähistöllä, mutta ihmisiä näkyi paljon enemmän, samoin rakennuksia. Dôlen huipulla sijaitsi säähavaintoasema, ja hieman alempana laskettelukeskus. Itse huippu oli vuorimaisempi kuin kaksi metriä korkeampi Mont Tendre: selkeästi muuta maisemaa karumpi ja korkeampi kivinen kukkula. Huipulta alas astellessamme näimme rinteessä gemssejä (Rupicapra rupicapra). Minua kiinnosti vielä enemmän kallioisesta rinteestä bongaamani luolan suu. Ikävä kyllä lähemmällä tutkiskelulla se paljastui vain jokusen metrin mittaiseksi koloksi. Laaksossa vuoren juurella sijaitsi pakollinen vuoristoravinteli, jossa lojui sveitsiläistäkin sveitsiläisempi valtaisa bernhardinkoira. Lehmät sen sijaan eivät vielä olleet saapuneet tänne kesälaitumilleen. Palasimme jälkiämme seuraillen St Cergueen, ja sieltä Nyonin kautta takaisin Lausanneen.
No comments:
Post a Comment