7.7. Champéry ja Via Ferrata de Tière

Kuvasetti

Ensimmäisen, kaikin puolin onnistuneen via ferrata -kokeiluni jälkeen halusin tietenkin harjoittaa lajia lisää. Erityisen käteväksi lajin tekee kaltaiselleni epäsosiaalisuuteen taipuvalle ihmiselle se, että sitä voi harrastaa yksinkin. Selattuani hankkimaani opaskirjaa sekä internettiä päätin lähteä katsastamaan Via Ferrata de Tièren, joka sijaitsee Champéryssa, Portes du Soleilin laskettelualueella Sveitsin ja Ranskan rajan tuntumassa. Sieltä löytyisi myös mukavasti vuoristomaastoa, missä samoilla vian jälkeen.

Via oli helppo löytää kiitos kyltityksen, joka alkoi juna-aseman lähistöltä - toistan ehkä itseäni, mutta kävely- ja muu reittikyltitys Sveitsissä oli kauttaaltaan erinomaista. Jyrkästi ylöspäin kiipeävä polku seuraili vuolaana kuohuvaa metsäpuroa, ellei peräti koskea. Reitti alkoi sen rannalta, ja kulki sitä reunustavilla kallioilla ja välillä sen yli. Varustautuessani lähtöpaikalla näin kauempana kohoavalla kallioseinämällä pikkuriikkisinä pisteinä eteneviä ihmisä. Paikka näytti hurjalta. Tuonneko minä ajattelin oikeasti mennä? Reitin alku sen sijaan vaikutti kutsuvalta ja leppoisalta. Päästin paikalla jo olleen pariskunnan lähtemään ensin, vaikka he ehdottivat, että voisin mennä heidän ohitseen. Minä olin ekaa kertaa yksin ja hieman haastavalla vialla, ei minulla ollut mikään kiire.

Piakkoin havaitsin, että olisi ollut fiksumpaa mennä edeltä. Yksin etenevä liikkuu nopeammin kuin pari, saati sitten isompi ryhmä. Tämä pitää paikkansa luolassa, ja näköjään myös vialla. Helpon ja loivan alun jälkeen vastassa oli ensimmäinen haaste, hurjalla voimalla ryöpyävän vesiputouksen vierustaa nousevat tikkaat. Sain odotella hyvän tovin, kun pari kiipesi niitä ylös ottaen kuvia toisistaan. Märät ja tuuliset tikkaat olivat kyllä hienot, samoin niitä seurannut riippusilta joen yli. Vastarannalla käveltiin pätkä metsäpolkua, ja sen jälkeen takaisin joen yli toista riippusiltaa pitkin. Mitään etäisestikään samankaltaista ei Videmanetten vialla ollut, ja arvostin vaihtelua.

Joen ylittelyjä seurasi helppo polkupätkä, jonka varrella kivenkolosta kurkisteli pehmonallelauma. Polku johti aiemmin näkemäni kallioseinämän juurelle. Tikkaat nousivat sitä ylös, välillä pystysuorina, ajoittain jopa negana, niin, että sai tosissaan käyttää käsivoimiaan. Välissä oli toki myös poikkariosioita. Lehmänhäntien klippaaminen kaapelinpätkästä toiseen negalla roikkuen muistutti henkisesti liidaamista: pystysuorilla tikkailla olin tuskallisen tietoinen siitä, että jos lipeäisin, putoaisin todennäköisesti useita metrejä, ja saattaisin teloa itseni kallioon tai siitä ulostyöntyvään metalliroinaan. Mitään erityisen vaikeaa ei tälläkään vialla joutunut tekemään, vaan haaste oli ennen kaikkea pelottavuus, ei muuvien hankaluus. Pelottavuutta pääsin erityisesti pohdiskelemaan odotellessani edellämenevien matelua. Itse kiivetessä se oli kuitenkin yllättävän helppo sysätä taka-alalle.

Ylös asti kiivittyäni olin ihan täpinöissäni. Olipa pelottavaa, mutta olipa siistiä, ja aivan hyvin tehtävissä yksinkin! Whii! Takaisin kylälle palalilin suositeltua kävelyreittiä Galeries Defago -nimistä kallionkylkeen hakattua polkua pitkin. Sekin oli siisti, mutta kalpeni kyllä vian rinnalla. Matkalla bongasin myös pikkumetsähiiren, joka poseerasi minulle kiltisti ja oli soma pieni pallero.

En ollut varsinaisesti päättänyt etukäteen mitään tiettyä kävelyreittiä, jonka haluaisin täällä suorittaa. Kylältä nousi ylös viereiselle vuorelle kutsuvan näköinen köysirata, joten päätin testata sitä, ja katsoa, mitä ylhäältä löytyy. Koppi oli täynnä rapaisia pyöräilijöitä: kesällä tämä laskettelualue on suosittu alamäkipyöräilykohde. Näin kauniina päivänä paikalla oli myös paljon jalkaisin liikkuvia maisemankatselijoita. Köysiradan yläasemalla bongasin vielä ylemmäs vievän viitoitetun polun, joten kapusin sinne. Löysin itseni harjanteen korkeimmalta huipulta, josta aukeni komea 360° panoraama. Vastapäätä kohosi Dents du Midi, jonka korkein huippu olisi valloitettavissa päivän tai parin vaelluksella ilman varsinaista kiipeämistä. Siellä olisi joskus hieno käydä.

Löytämältäni huipulta lähti eteenpäin polku, joka oli merkattu jyrkkyydestä varoittavalla kyltillä. Aiemman via-suoritukseni jälkeen tämä oli suorastaan kutsu lähteä katsomaan, mikä nyt muka on niin jyrkkää. Polku osoittautui mahtavaksi! Se seuraili vuorenharjannetta sen korkeimmalla kohdalla, välillä molemmillä puolilla jyrkkä rinne tai jopa pudotus kohti alhaalla siintäviä laaksoja. Olo oli kuin maailman hallitsijalla, kaiken muun yläpuolella. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa oli eteneminen melkein kiipeämistä, ja avuksi oli kettinkejä ja kaiteita. Kenties sille varoituskyltille oli ihan hyvät perusteet: en kyllä suosittelisi polkua maailman pahimmasta korkean paikan kammosta kärsiville.

Lopulta hieno vuorenhuippupolkuni laskeutui alemmas rinteelle, ja muuttui metsäiseksi. Arvoin kylteistä ja kartasta, mihin päin lähtisin. Val d'Illiez -niminen kylä sijaitsi junaradan varressa Champérysta takaisinpäin, joten otin sen tavoitteekseni. Matkalla melkein eksyin, kun kyltit eteenpäin sijaitsivat keskellä valtavaa kumpuilevaa niittyä, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä polku jatkui.

Val d'Illiezissä suoritin päivän tyhmimmän mokan. Katsoin aikataulusta, ettei juna tulisi ihan hetkeen, ja päätin mennä jätskille viereiseen kuppilaan. Seurasin kelloa kärppänä, mutta kuitenkin onnistuin kuluttamaan maksamiseen niin paljon aikaa, että ehdin asemalle juuri ajoissa näkemään, kun juna ajeli poispäin. Seuraava tunnin päästä. Huoh. Ei huvittanut jäädä enää istuskelemaan kun tauonkin jo pidin, joten jatkoin parempien ideoiden puutteessa kävelyä vielä seuraavalle asemalle, Fayotin pikkuiseen metsän keskellä olevaan koppiin, mistä lopulta pääsin junaan ja Aiglen kautta Lausanneen.