Kiipimä- ja metrohulluutta

Kaunis aurinkoinen kevätpäivä kalliolla... Lämpötila vähän yli nollan ja lunta satelee hiljakseen.

Heräilin joskus puolen päivän kieppeillä, Miri oli jo keitellyt kahvin. Pähkäilimme, missä muodossa päivän kiipeilyn suorittaisimme. Koska ulkona näytti aurinkoiselta, vaikka säätiedotus oli lupaillut muuta, päätimme mennä katsomaan Rollareita. Ensisijainen tavoite ja oli, että oppisin laskeutumaan, ja eihän se vaikeaa ollutkaan, kerta kuivaharjoittelua, sitten alas, toisella kertaa menin jo saappaat jalassa, ja valitin, kun en päässyt tarpeeksi lujaa. Sitten kun kerran kallio ei ihan täydellisen läpimärkä ollut, niin pitihän sitä yrittää kiivetäkin. Mirin kiivittyä valitsemansa reitin piti sitten minunkin tietysti kokeilla. Ensikosketukseni kallioon. Kivi oli älyttömän kylmää. Pääsin semmoiset kahden muuvin ja kahden metrin verran ylös, kun totesin, että sormet ovat niin jäässä, että sattuu. Se siitä. Miri halusi sitten vielä kiivetä uusiksi, ja siinä samalla havaitsimme, että oli alkanut sataa lunta. Jep jep. Kohti autoa siis. Matkalla hiljainen lumen leijailu muuttui sellaiseksi pyryksi, että sattui vasten naamaa ja ei meinannut nähdä eteensä. Kaiken kaikkiaan, aika kiinnostava ensimmäinen kalliokiipeilyreissu siis... Paluumatkalla jätimme väliin suunnittelemamme putkikätkön vilkuilun, koska sää oli niin järkyttävä. Perkkaalla vajosin suoraa kylpyyn. Se, ruoka ja kahvi karkoittivat pahimman jäätymyksen.

Miri häipyi illasta kohti Turkua. Minä puolestani hyppäsin bussiin ja ajelin kymmeneksi metrovarikolle. Ensimmäinen yöajoyö, jännää. Kun matkasimme viimeisen vuorojunan mukana Ruoholahteen, olin innokkaan odottavainen. Ensimmäisen ajamani pätkän aikana se tunne hävisi, tilalle tuli ahdistus, kun tuntui, etten vaan osannut tarpeeksi. Juna luisteli liukkailla kiskoilla, ja kolmen vaunuparin letka käyttäytyi aivan eri tavalla kuin tutuksi tullut yksi vaunupari. Muutenkin yö meni enemmän odotellessa kuin ajaessa. Yllättäen sitten toisen ja viimeisen kerran kun pääsin ajamaan, Vuosaaresta Ruoholahteen, sattui matkalle kaikkea mahdollista: poikkeusopaste, kaksi hätäopastetta, outoa rojua radanvierustalla, ja sitten vielä kokeilin luvan kanssa punaisia päin ajamista. Harmi vaan, ei se pakkojarrutus mikä siitä tuli ollutkaan ollenkaan niin raju kuin olisin odottanut. Päätin päiväni... tai siis yöni täydelliseen masennukseen olemalla ääliö. Piti jättää juna Ruoholahteen odottamaan aamun vuoroon lähtöä. Sivukotelosta piti siis sammuttaa valot ja ovet ja jättää akusto päälle. Tottahan minä sitten ekana sörkkään sitä akustonappia, ja vielä niin pikaisesti, ettei juna yhtään tykännyt. Argh. Joo joo, olin väsynyt, joo joo, sattuuhan sitä... Ei saisi sattua. Ei minun tarvitse olla täydellinen tai paras, en vain haluaisi olla huonoin. Tämän päivän ajoporukassa tuntui koko ajan siltä. Ehkä huomenna on erilaista.