Resitaali.

Näin se vaan on: II resitaali tuli ja meni. Selvisin. Saavutin ne tavoitteet, mitä olin itse asettanut, ja totesin, että olipas tyhmää, koska tavallaan tuli vähän mentyä riman ali tai jotain. Aamupäivän panikoituani viimein kaikki oli valmista, lautakunta saapui, ja aloin soittaa. Jännitti järjettömästi. Siitä huolimatta, soitin kaikki äänet oikeille paikoilleen. En unohtanut mitään. Ei blackouteja. Oikeat äänet, oikeat rytmit, suurin piirtein oikeat nyanssit ja niin edelleen, ei mitään suurempia kämmejä missään. Näinpä sitten sain kenties ensimmäistä kertaa eläissäni sellaista palautetta, että oli teknisesti vakaan ja hallitun oloista, mutta musiikillinen ilmaisu oli vaisua. Viime tutkinnossa sain tismalleen päinvastaisen palautteen, ja pidin siitä paljon enemmän kuin tästä.

Muutenkin saamastani palautteesta jäi melkoisen kurja olo. Osasin jo etukäteen odottaa monenlaista kritiikkiä, mutta sitten ensimmäinen arvostelija aloitti toteamalla, että olisi pitänyt soittaa Janacek ulkoa. Se sattui. Saatana. Ulkoaopettelu oli se suurin vaikeus ja ongelma, ja soitin Janacekin nuotista, koska oma openi ja monet muutkin ihmiset olivat antaneet ymmärtää, että se on ihan ok. Ei sitten. Hajosin siihen. Sen jälkeen muu palaute tuntui kamalalta, vaikkei olisi pitänyt. Loppujen lopuksi päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että ne pitivät ohjelmalehtisestäni ja ohjelman Satu-teemasta, mutta soittoni oli syvältä. Olen vaan väärällä alalla.

Poistuin palautetilanteesta vähän hävettävän epäkohteliaan kiireesti, ja siltikin jouduin juoksemaan, että ehtisin ajoissa metrovarikolle. Teoriatunnit istuin ihmetellen, että mitähäh. Oli kovin epätodellinen olo. Tutkinto meni. Mitä nyt sitten? Illan ajoharjoitteluissa iski nälkä ja väsymys ja ärsytys. Ajoin huonommin kuin viimeksi. Pah. Viimein kotiin päästyäni oli kyllä niin kuollut olo, että ihme kun jaksoin kävellä bussipysäkiltä ovelle asti.