Olinpa suunnitellut meneväni aamulla konsalle harjoittelemaan, mutta ei niin yhtään kiinnostanut. Sentään selvisin sinne ennen puolta päivää. Lounaspöydässä sitten sain kuulla, että kaikki muut (no okei, kaikki = kaksi muuta) maanantaina tutkinnon tehneistä olivat saaneet siitä vitosen, minä kun sain nelosen. Ja käytännössä tällä hetkellä arvosteluasteikko on 4-5, en ole ikinä kuullut kenenkään saaneen nelosta huonompaa. Kaiken päälle havaitsin, että Virtaperkon nuottini oli kävellyt tiehensä, ja minun piti tavata säveltäjä puolen tunnin päästä. Yhtäkkiä lievä vastenmielisyys soittoa kohtaan räjähti täydelliseksi masennukseksi ja inhoksi. Sellaiseksi monesti potemakseni murheeksi siitä, että ylipäänsä pääsin konsalle. En ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi lahjakas, enkä edes tarpeeksi ahkera, vittuako minä siellä teen, miksi ne minut sinne ottivat. Olen haaskannut vuosikaupalla elämästäni turhaan, ei minusta kuitenkaan sellistiä tule. En halua soittaa. Haluan paiskata soittimen päin lähintä seinää.
Virtaperkon nuotit järjestyivät sitten kumminkin, ja itse ihminen oli niin mukava ja ymmärtäväinen post-tutkinto-traumojani kohtaan, että pääsin pahimmasta yli, vaikka soitinkin melkoisen huonosti.
Jo tutuksi muodostuneeseen tapaan kahdeksi metrovarikolle. Metrojutut sikseen, olen myös näköjään oppinut olemaan koulussa. Välitunneille löytyy käyttöä, koska ilman kahvia ei meinaa pysyä tajuissaan. Olen myös yllättänyt itseni puhumalla muiden ihmisten kanssa vallan vapaaehtoisesti. En taida ollenkaan olla kurssin epäsosiaalisimmin käyttäytyviin lukeutuvia tapauksia.
No comments:
Post a Comment