Sainpas pyöräretkeni: koska sää oli edelleen loistava, pyöräilin metrokoulutukseen kuuluvalle ensiapukurssille. Se kun sopivasti pidettiin Ruskeasuon bussivarikolla, mihin on Perkkaalta viitisen kilometriä matkaa. Sain tosin haaskattua siihen aika paljon aikaa, kun harhailin menomatkalla jossain Pitäjänmäen teollisuusalueella ja paluureissulla puolestaan Talin golfkentällä. En sentään varsinaisesti eksynyt, vaan liikuin lähestulkoon oikeaan suuntaan koko ajan, päädyin vain aina vähän muualle kuin olin odottanut--mikä oli oikeastaan aika hauskaa. Pyöräily taisi olla päivän paras osuus.
Itse ensiapukurssi, virallinen SPR:n EA1, aiheutti monensuuntaisia eri tavoin häiritseviä tunteita ja ajatuksia. Aamupäivällä kun puhuttiin muun muassa yllättävistä tajuttomuustiloista, jostain ihmeen syystä eksyin koko ajan johonkin HaU-nostalgiaan. Kertonee ehkä siitä, että olen nähnyt ihan liian vähän oikeaa elämää, jos ensimmäinen mielleyhtymäni tuollaiseen liittyen on puhdasta fiktiota.
Se oikeampi, ymmärrettävämpi ja hyväksyttävämpi EA-ahdistus iski sitten, kun alettiin lounaan jälkeen puhua erinäköisistä verenvuodoista. On se tavallaan nurinkurista, että puhe irtileikkautuneista raajoista tai sormista tai sellaisesta (jotka eivät suinkaan aina tapa) aiheuttaa minussa hirveän paljon vahvemman ahdistuksen kuin puhe kuolemasta. Ja siinäpä sitten puhuttiin pitkä tovi kaiken maailman kirveellä huitomisista, onnettomuuksista, työtapaturmista sun muusta kivasta. Iltapäivän päätteeksi kouluttajamme vielä näytti meille kuvia... Argh. Turhaa taitaa tämä kursseilu minulle oll. Olen varsin varma, että tositilanteessa hätääntyisin ja ahdistuisin kaikesta verisestä ja pahannäköisestä niin, ettei minusta olisi kenellekään apua. Tämä taas johti synkkiin mietteisiin siitä, miten minusta ei pohjimmiltaan ole niin mitään hyötyä kenellekään. Pitäisi opiskella jotain ihan muuta. Sinänsä, metrokuskit ovat kyllä hyödyllisiä, paljon hyödyllisempiä kuin sellonsoitonopettajat, kielitieteilijöistä puhumattakaan. Toisaalta kunnianhimo tuskin antaa myöten, että ajaisin vain enkä tekisi mitään muuta.
EA:n jälkeen hain sellon kotoa. Vuorossa oli eka soittotunti tutkintoni jälkeen. Se meni suurimmaksi osaksi keskustellessa opinnäytetyöstä, soittotuntivuorovaikutuksen analysoinnista, ohjelmistosta (konserttoja!) sun muusta syvällisestä, edellisten mietteideni mukaan hyödyttömästä, mutta kuitenkin kiinnostavasta. Tunnin jälkeen jopa vielä harjoittelin pienen hetken.
Kovasti vielä konsalta lähtiessäni ajattelin, että nyt voisin illalla leipoa. Kävin ostamassa aineksia ja kulhon, kun ei minulla oikein mitään leipomisastiaakaan olisi ollut. Vaan kotona vilkaisin irkkiin, lauoin muutaman tyhmän ajattelemattomuuden, ja sain aikaan ainakin itselleni epämääräisen pahan mielen. Leipominen ei oikein sitten innostanutkaan, ja kello oli muutenkin jo aika paljon.
Päätinkin illan lukemalla melkoisen pitkän pätkän huonoa fanficcia, ja sitten vielä lopun pitemmän aikaa meneillään olleesta Holdstockin Norsunluuportista. Siitä on kovin kauan kun luin Alkumetsän, pitäisi varmaan lukea uusiksi. Muistelisin sen olleen jotenkin innostavampi kuin tämä. Toisaalta pelkästään metsä itsessään on jotenkin kovin kiehtova visio, samoin siellä ilmenevien taruhahmojen keskenään lomittuvat tarinat. Kokonaisuudessaan Norsunluuportti kyllä oli jokseenkin blaah.
No comments:
Post a Comment