Perjantaina ei ollut töitä. Jee. Sen sijaan muuta tekemistä oli edelleen ihan riittävästi. Hipsin aamukahville Mirjalle, missä tuijotin Ranskan karttaa ja hihkuin. Hienoa sinänsä, kun toinen on lähdössä vaihtoon ja stressaa siitä, ja minä en kykene kuin olemaan yli-innostunut siitä, että jee, minä lähden sitten sinne vierailemaan. Lähinnä tässä--samoin kuin syksyisen Puolan-reissun suunnittelussa--innostaa niin valtavasti se, että en ole ikiaikoihin käynyt matkalla, joka ei olisi ollut orkesteri- tai kuoromatka. Minulle on ihan käsittämätön juttu, että saan ihan itse päättää, missä haluan käydä, mitä haluan nähdä, millä aikataululla, ja niin edelleen.
Aamukahvilta suunta kävi kohti Tapanilaa ja kiipimää. Kiipeily oli vähäsen vähemmän epätoivoista kuin viimeksi. Lisäksi Kiipeilykeskus oli laittanut parille reitille hassut automaattivarmistussysteemit. Niitä voi siis kiivetä yksin, ja laite kelailee köyttä sisään ja laskee alas. Hih. Aika hupaisaa, mutta toivottavasti ne nyt eivät ihan kauhean monelle reitille noita laita. Ne kun toimivat siten, että kun asettuu köyden varaan, laite alkaa heti laskea alas, eli siis ei kauheasti voi köydessä roikkuilla. Lisäksi niistä lähtevä surina alkoi käydä hiljakseen rasittavaksi, kun sitä jonkun tunnin kuunteli.
Kiipimän jälkeen oli hetki aikaa käydä kaupassa, pestä pyykkiä ja muuta vastaavaa tarpeellista, mitä en viikon aikana ollut töiltäni ehtinyt tehdä. Lisäksi kirjoittelin oppilaalleni soiteltavaa. On se lohdullista havaita, että kaikista rasittavista musiikinteorian tunneista on ollut jotain hyötyä: kykenen oikeasti kirjoittamaan ainakin selkeitä ja yksinkertaisia melodioita korvakuulolta nuotiksi varsin kätevästi. Eipä tästä yleisesti ottaen kauheasti hyötyä tosin ole. Illalla sitten oli opetusta. Minulla on nyt jäljellä enää yksi ainokainen oppilas. Onneksi edes se. Tulee vähän harjoiteltua sitäkin puuhaa. Kun se on niin älyttömän vaikeaa. Haasteita ja hankaluuksia ja niin edelleen.
No comments:
Post a Comment