Aamulla löysin itseni Turusta. Oho. Joskus voi käydä näin. Sain myös ikäväkseni todistaa semmoista joskus pohtimaani "turkulaista huonoa päivää", tai ainakin koin myötäahdistusta kun muut olivat ahdistuneita ja yritin olla näkymätön.
Muutenkin päivästä löytyi ahdistusta, mutta se oli lähinnä omaa pöllöä asenneongelmointiani. Pääsin testaamaan hienoja uusia kiipeilykamojani Mirin, Daren ja Tiemuksen seurassa. Ja totesin, etten osaa laskea ihmisiä grigrillä. Äääh. Hävetys ja ärsytys ja ahdistus. Kehittää sitten tästä laskemiskammon, ennen kuin on edes oppinut kunnolla mitään kiipimistä. Muuten toki seinällä oli yhtä siistiä ja kivaa kuin aina.
Seinältä mentiin syömään pizzaa, ja sieltä koko seurue suuntasi kohti Paraisia. Mokomat ihmiset vielä saivat ängettyä minut ratin taakse. Huolimatta epäilyksestäni, että taustalla oli lähinnä Daren ja Mirin päätön into päästä hengestään ja samalla listiä myös mukaan eksynyt Tiemus, olen oikeasti kiitollinen. En ollut autoa ajellut sitten sen kun tein kakkosvaiheen joskus vuosi sitten. Pelotti ja ahdisti hirveästi, mutta ihme kyllä jalkani muistivat vielä kytkimen, jarrun ja kaasun sijainnin enkä muutenkaan saanut mitään paniikkia aikaan tai tehnyt mitään tyhmää. Ihmeellistä mutta totta: osaan edelleen ajaa autoa. Kunhan vaan ei tarvitse pysäköidä.
Paraisilla hengattiin ja juotiin glögiä ja saunottiin, ja oli kaikin puolin mukavaa. Jos vaikka olisi jääty sinne, jos vaikka ei tarvisi lähteä juoksentelemaan taas pitkin Pääkaupunkiseutua ja kaiken maailman soittohommia... äh.
No comments:
Post a Comment