Tänään esitelmöitiin motivaatiosta. Olipas sekin. Todistin taas itselleni, että näin se vain on: kun joudun yleisön eteen puhumaan, saatan muuttua vielä tavanomaista hyperiä selittäjyyttänikin kaameammaksi moottoriturvaksi. Juttua vaan riittää eikä siinä ole mitään päätä eikä häntää, mutta eipä uskalla kukaan keskeyttääkään tai kysyä mitään... Esitys oli yhdeltä, sitä ennen koko muu symposium sujui levottoman jännityksen merkeissä. Esitelmä piti esittää kaksi kertaa, yleisö vaihtui välissä. Eka kerta oli ikävä, ihmiset istuivat täysin passiivisen tuppisuina ja näyttivät äärettömän kyllästyneiltä, mitä en kyllä ihmettelekään, kiitos esitelmän laadunpuutoksen. Toisen esityksen yleisö onneksi oli mukavaa, keskusteli ja kommentoi, ja välillä vähän virnistelikin kun täl oli täys häröilyvaihe pääl.
Esitelmöitsijätoverini tuli selostaneeksi, että ison tavoitteen täytyttyä saattaa usein tulla kovin tyhjä olo. Yllättäin tämä motivaatioesitelmä aiheutti juuri sen. Vaikka periaatteessa sen piti olla hälläväliä-läpihuutojuttu, kuitenkin jännitystä ja ahdistusta oli niin paljon, että siitä selviäminen tuntui käsittämättömältä. Ilta sitten menikin ihan metsään, ehkä tästä syystä, tai sitten vaan kun olen niin pöllö.
Olisin halunnut tehdä jotain kivaa. Jotain hassua. Olisin halunnut nähdä ihmisiä, melkeinpä ihan kenet hyvänsä tutun. Vaan en millänsäkään keksinyt, mitä olisin muka tehnyt tai ketä tavannut. Mä olen niin järjettömän ristiriitainen luonne. Miten voi samaan aikaan olla tällainen hölisevä härö, ja kuitenkin niin estynyt? Mietin ihmisiä, joille olisin voinut soittaa. Onhan niitä kai. Stadialaisia, YS:läisiä--ei, niiden kanssa en ikinä ole kuin musayhteyksissä. Lukioporukat--mutta niillä on kumminkin jotain parempaa tekemistä ja niillä on kaikilla joku poikaystäväkin. Turkulaiset on Turussa ja niiden kanssa jutskataan vain ircissä. Jukalle olisi varmaan voinut soittaa, se olisi voinut vaikka ilahtua, mutta kun toisaalta en mä kehtaa ja kun se tietää että mä en ikinä soittele ihmisille... Siis, pohjimmiltaan, en vain halua vaivata ihmisiä vaatimalla heiltä aikaa tai seuraa, tai sitten en kehtaa tunnustaa että ehkä kaipaisin ihmisiä ympärilleni. En tiedä kummasta oikeastaan on kyse, kenties molemmista. Älytöntä. Tyhmää.
Kun en muuta keksinyt, päätin, että teen jotain hyödyllistä, eli menen proppishoppaamaan Kirjeet-larppia varten. Pieleen meni, sain ostettua joitain juttuja, mutta ahdistus paheni entisestään ja päänsärkykin ilmestyi sen seuraksi. Mutta onneksi mulla on sekalaisten kavereiden lisäksi perhe, josta tosissaan pidän, joka on ihana ja jota ilman en pärjäisi. Menin siis Laaksolahteen lojumaan ja sain ruokaakin, eikä enää ihan niin paljoa ahdistanut.
No comments:
Post a Comment