Aamulla päätin, että tämä päivä on parempi. Heräsin ajoissa korjaamaan eilisen virheitä, eli otin tyhmän näytön ja roudasin sen Verkkokauppaan. Ja pieleen meni. Iloinen setä tiskin takana hymyili, että ihan väärä osoite on nyt, pitäisi soittaa takuuhuoltoon. Hajosin sitten siihen, lausuin pari valittua rumaa, joskin itkunsekaista sanaa, ja pakenin paikalta. Koottuani itseäni hetken soitin huoltoon, joka kyllä lupaili, että saisin uuden tilalle. Toivottavasti tosiaan järkkäävät sen.
Näyttösäätö upotti minut johonkin niin tajuttomiin angstisyvyyksiin, etten kyennyt ajattelemaan juuri mitään muuta kuin miten tyhmä olen ja miten syvältä kaikki on. Sporalla kotiin, näytön pudotus sinne ja sitten taas sporaan. Angsti laantui ajellessa. Ruoholahteen päin mennessäni kävin hakemassa sinisen sellolaatikon korjauksesta, ja se näyttää ihan hyvältä--päivän ensimmäinen oikeasti kiva juttu. Konsalla ei taaskaan ollut harjoitustilaa. Talon luokkatilanne on ihan järjetön. Harjoituskoppeja on joku 12 kpl ja opiskelijoita monta sataa. Eihän se voi toimia. Jonoteltuani aikani sain luokan. Saman tien annoin sen hetkeksi toisen ihmisen käyttöön ja menin syömään, ekaa kertaa koko päivänä. Aamulla kun ei tullut edes juotua kahvia. Selittää osittain sen, miksi näyttösäätö tuntui niin masentavalta.
Päivä eteni. Harjoittelin, kävin säestystreeneissä, tapoin aikaa, pidin soittotunnin. Sitten piti kipaista Siltavuorenpenkereelle hakemaan tehtäviä. Samalla reissulla keksin mennä ompelutarvikekauppaan hommaamaan puvustusprojektiin lisää säädettävää, ja sitten Partioaitan aleen. Hupsheijaa, ostinkin repun. Olin sitä(kin) kyllä miettinyt ja suunnitellut, mutta on epätavallista minulle näinkin yhtäkkinen shoppailu. Näköjään on joku hirveä tarve päästä kesätyörahoista eroon.
Shoppailu söi suurimman osan tyhjästä ajasta ennen konserttia. Palasin konsalle ja menin melkein kylmiltään keikalle. Jopa pienessä Stadian oppilasillassa soittaminen jännitti kovasti. Toisaalta, en niinkään pelkää ihmisiä tai tilannetta sinänsä, vaan sitä, etten muistakaan kappaleita kunnolla, että unohdan, mitä tulikaan seuraavaksi. Nuotista soittaminen pelottaa vähemmän, mutta tuollaiset pikkukappaleet pitää kyllä soittaa ulkoa. Ihmeen hyvin soitto kuitenkin sujui, jotain pikkurähmiä sattui, vaan ainahan niitä tulee.
Onnellisesti selvitty konsertti jätti hyvän mielen. Hyvä juttu oli myös se, että tajusin 1931-hahmodeadlinen olevan viikkoa myöhemmin kuin olin luullut. Ja sitten... ääk. Illalla ilmestyi pelottavaa spostia: kielitieteen assistentoinnilleni on ilmeisesti järkkääntymässä joku työhuoneentapainen. Hurjaa.
No comments:
Post a Comment