Viikonloppu oli vuoristorataa, vaikken edes ollut Lintsillä. Välistä oli hysteerisen hassua ja kivaa, mutta sekaan sattui myös kovasti angstia, ahdistusta ja epämääräistä epämukavuutta. Syvimmillään se oli perjantai-iltana. Väsymys kait sai minut viimein kiinni, ja siihen yhdistettynä omituiset sosiaaliset olosuhteet johtivat siihen, että piilouduin aika aikaisin makuupussiin itkeskellen yksinäni. Muut pelasivat pullonpyöritystä ja en voinut kuin ihmetellä touhun typeryyttä ulkopuolisen näkökulmasta katsottuna. Silloin tuntui pahasti, että olen väärässä paikassa. Etten ollenkaan sovi siihen sellistiporukkaan. Tähän päälle tuli vielä ahdistus siitä, että en oikeastaan enää ole vapaa (ts. sinkku). Olen aina ollut, ja nykyinen asiantila tuntui kovin pelottavalta. Siinäpä sitten kuuntelin pitkälle aamuyöhön muiden pullonpyörittelyä ja angstasin.
Pahimmasta aallonpohjasta selvittyäni toki sopeuduin joukkioon ja häröilin enimmän osan ajasta ihan tyytyväisenä. En loppujen lopuksi juonut kovin paljoa, mutta tarpeeksi kuitenkin. Pelattiin mölkkyä, mitä inhoan, mutta onneksi myös useampaakin kivaa lautapeliä, katseltiin kaikenlaista hassua hienolla valkokangas-videotykkivirityksellä, ja grillattiin ja syötiin liikaa. Jokin syöminen/juominen/ahdistus johti lauantainakin pari kertaa pahaan oloon, mutta meni se aina myös ohi jonkin ajan kuluttua. Kaunis kuulas sunnuntaiaamupäivä meni nopsasti, ja sitten suunnattiinkin jo kotiinpäin. Kampin bussiasemalta poispäin kävellessämme mietimme, että YS:n sellosektio on kyllä harvinaisen yhtenäinen ja ryhmäytynyt porukka, kun näin viihdymme yhdessä. Onhan se, ja olihan mulla kivaa...
Mä nyt vaan kärsin tällaisesta yleisestä "mihin oikeastaan kuulun"-angstista. Olen koko ikäni ollut sosiaalisten verkostojen suhteen vähän epämääräinen. Tuntuu, että olen joka paikassa "satelliittijäsen", kauempana keskustasta, "hengaa siellä sun täällä muttei oikein vakiinnu mihinkään". Poikkeuksena oli lukioporukka, mutta kiitos ihmisten pariutumisen, ainakin itse koen että se murenee silmissä. Ehkä olen maailmanlopun ennustaja, kyllä me vielä pidämme yhteyttä säännöllisesti ja niin edelleen, mutta se liittyy yleensä johonkin tiettyyn juttuun mitä järjestellään--siihen on aina joku erityinen syy. Muita erilaisia porukoita alkaa olla useampi, mikä sekin alkaa ahdistaa. "Mihin kuulun" angstin rinnalla on tietysti myös edelleen "mitä oikeastaan haluan" -angsti, epävarmuus siitä, mitä loppujen lopuksi haluaisin puuhailla, kouluun, työhön sekä vapaa-aikaankin liittyen... Mutta ei kai tämmöisiin kysymyksiin oikeastaan voi tai kannatakaan varsinaisesti vastata, kunhan miettii ja katsoo, mitä tapahtuu. Hiphei. Hienoa krapulafilosofiointia.
No comments:
Post a Comment