On se kai niin että olen sen verran ailahtelevaista sorttia ja nopea tunnemaailmaltanikin, että vaikka olisi kuinka paljon järjetöntä angstia, niin äkkiäkös se unohtuu. Tänään oli vaihteeksi taas hyvä päivä, ja on kuin ei olisi noita alkuviikon salamoita ja ukkospilviä pään yllä leijunut ollenkaan.
Aamulla piti herätä kamalan aikaisin, kun oli konsalla puoli ysiltä palautepalaveri eilisestä konsertista. Se tarkoitti, että katsoimme soittomme videolta ja kommentoimme toisillemme. Boccherinini näytti kamalalta, enkä oikein kyennyt sitä soittoa seuraamaan, ihmettelin vaan ulkonäköäni: keinuin ihan naurettavasti ja näytin Dmitriltä (alter egoni, joka syntyi, kun totesin, että passikuvani näyttää nälkiintyneeltä venäläiseltä taiteilijamieheltä). Sen sijaan Mehiläinen oli mahtavan nopea ja näyttävä, olen siihen harvinaisen tyytyväinen. Pitäisi vaan hommata tyhjä DVD ja kopioida videonpätkä itselle, tuolla kyllä kelpaisi päteä. Vau.
Roikuin konsalla vielä sen aikaa, että saatiin kvartettijuttuja sovittua, ja sitten palasin Pasilaan. Oli ihanasti monta tuntia tyhjää aikaa. Kävin ruokakaupassa ekaa kertaa melkoisen pitkään hetkeen, joten viimeinkin saattaa kaapista löytyä muutakin iltapalaa kuin makaronia. Korjailin kielitieteenjuttuja ja ryhdyin selloni kanssa ihmettelemään Haydnin D-duurikonserttoa.
Iltaohjelmana oli keskiviikkoiseen tapaan YS-treenit. Väsytti niin kamalasti, että vastoin tapojani ostin evääksi energiajuomaa. Lopputulos oli perinteinen orkesteriharjoitushysteria: soitan ihan pieleen koko ajan ja sitten hihitän päälle, kun olipas se hassua, hih, soitin väärin. Kanssasoittajille varmasti pahuksen ärsyttävää eikä ainakaan hyödyllistä, mutta parempi vaihtoehto kyllä kuin turha angstaaminen. Ja Vaughan-Williamsin 5. sinfonian (hidas) 3. osa osoittautui ihanaksi. Yleensä inhoan hitaita osia, mutta tuossa on niin hienoja sointuja--ja se muistuttaa kovasti saman säveltäjän Tallis-fantasiaa, joka on eräs kaikkien aikain lempiteoksistani.
No comments:
Post a Comment