Viime vuoden puolella tuli sellaisia hassusti puoliksi meneviä päiviä, että olin osan päivästä sellisti ja toisen puolen lintsitäti. Nytpä sitten esittäytyi tämän vuoden tyyli: puolet päivästä olin ahdistunut onneton sellisti, toisen puolen ihmeissään hihkuva metrokuskiharjoittelija.
Aamupäivästä konsalle, juuri sen verran aikaisin ettei ehtinyt ihan tarpeeksi nukkua. Tutkintoahdistus ja väsymys yhdistyivät kokonaisvaltaiseksi kamalaksi oloksi, olisin halunnut mennä takaisin nukkumaan tai ryömiä johonkin koloseen tai mitä vain, mutta oli pakko soittaa. Siispä harjoittelin vähäsen, ja sitten oli hirvittävästi pelkäämäni viimeinen säestysharjoitus. Soitin koko ohjelman läpi. Ja menihän se, ihan kelvosti vielä kai. Päällimmäiseksi tunteeksi vain jäi se, että soittaessa on koko ajan sellainen kielekkeen reunalla haahuileva olo, että mikä tahansa pikkuvirhe voi kipata minut reunan yli niin, että kaikki keskittyminen ja muisti katoaa enkä tiedäkään enää mitä teen ja mitä soitan. On se outoa. En oikeasti pelkää yleisöä tai esiintymistä, vaan blackoutteja. Sitä, etten muista, mitä tulee seuraavaksi. Tästähän selviäisi soittamalla nuotista, mutta kun se vaan ei ole yhtään sama. Ei voi eläytyä ja heittäytyä soittamaan jos koko ajan tuijottaa paperia. Argh.
Soiton jälkeen, vaikka jännityksen jäljiltä oikeasti ei meinannut jaloillaan pysyä, piti viskata sello kaappiin ja suunnata taasen metrovarikolle. Teoriatunnit pysyin hereillä kahvin voimin, vaikka kyllä sieltä jotenkin kummasti jotain tietoakin päähän jäi. Vaan sitten, sitten! Sittenpä oli päivän ajoharjoittelun vuoro, ja mepäs lähdimme jo näin kolmantena koulupäivänämme suhailemaan metroradalle vuorojunien väliin. Ajelin välin Vuosaaresta Kampin (vähän käytetylle ja siksi jännälle!) kääntöraiteelle, ja sitten Ruoholahdesta Vuosaareen. Oli se kyllä aikas erilaista kuin autolla ajo. Paljon kivampaa ja jännempää, ainakin näin aluksi.
No comments:
Post a Comment