Ei kai se ole ihmekään jos aamupäivät tuntuvat lyhyiltä: kun kykenin heräämään vasta puoli yhdentoista maissa ja töihin piti lähteä yhdeltä, eihän siihen jää kuin 2h 30min vapaata aikaa. Siinä ajassa piti ehtiä vaikka mitä, ja ehdin monta asiaa, mutta tärkein jäi: en ehtinyt soittaa. Sen sijaan leivoin pizza-sämpylöitä (pizzamaustetta ja valkosipulia mausteena siis), joista tuli hyviä, lähettelin viestejä soittotunneista ja peruuntuneesta keikasta, siirsin yhtä kaappia (vielä pitäisi siirtää kirjahylly), ja mitähän vielä.
Olinpa taas hitusen väsynyt töissä, ja ikäväksi lisäksi turvapoljinta jatkuvasti puolivälissä pitävä oikea jalkani päätti ryhtyä valittamaan tuon työasennon epäergonomisuudesta. Minkäs sille sitten, kun pakko sitä sifaa (=turvapolkimen nimi metrokuskijargonissa, mistä lie peräisin) on pitää, muuten ei juna kulje. Aika työergonomian kukkanen, että toista jalkaa on pakko pitää koko ajan pikkuisen jännitettynä. Sen voi tosin korvata väliaikaisesti saman asian ajavalla, sormella painettavalla napilla, mutta sen pohjaan painettuna pitäminen väsyttää sormet paljon nopeammin kuin poljin jalan. Ja nerokkaana ihmisenä loppupäivästä kun ajattelin, että käytänpä vaihteeksi käsi-sifaa ja oikaisen vähän koipeani, tulinpa vahingossa painaneeksi turvanapin sijaan ovi kiinni-nappia, ja soittaneeksi ovigongia kesken ajelun. Mahtoivat matkustajat ihmetellä että mitäs se nyt piippailee.
No comments:
Post a Comment