Heräsin, ja oli edelleen 9.7., ei sille mitään mahtanut. Edessä ensimmäinen työpäivä sairasloman jälkeen. Aloitin päivän brunssilla taikka lounaalla Café Espassa Mirjan kanssa. Seura oli hyvää ja hyvästä, koska olo oli melkoisen hermostunut ja levoton.
Vaikka huolella keskityin olemaan ulospäin mahdollisimman hallitun oloinen ja sanomaan kaikille, että kaikki on OK ja ei tässä enää mitää, pinnan alla kyllä kuohui. Matka Itikseen tutun kuskin kyydissä ohjaamossa oli jo hivenen jännittävä. Taukotilassa työvaatteita vaihtaessani oikeasti iski se tunne, että ei hitto, olen taas täällä, pitäisi taas ajaa junaa, taas kohdata jatkuvasti olemassaoleva onnettomuuden mahdollisuus. Jokunen hetki meni epämääräisen huimauksen ja tärinän ja pahan olon kourissa.
Ajoin alkuun Itis-Mellunmäki-kierroksen ihan yksin, mutta sitten ensimmäiselle kokonaiselle kierrokselleni sain vanhemman kuskin kaveriksi. Tästä oli kovasti apua, jatkuvasti jutustellessa ei ehtinyt märehtiä turhaan muuta. Ensimmäinen yksin ajamani kierros oli taas melkoisen ahdistava, mutta siitäkin selvittiin. Illan suurimman säikähdyksen tarjosi vasta paljon myöhemmin Kalasatamassa lähellä laiturin reunaa humalaisen oloisesti hoippunut matkustaja. Ei sillä mitään alletuloaikomuksia sitten ollut. Onneksi. Tuottipa kuitenkin instant-paniikkireaktion. Toivon mukaan tämä tästä vähän helpottuu ja tulevat päivät menevät vähän vähemmän heikkohermoisissa merkeissä, muuten on melkoisen stressaavaa ja raskasta tämä työnteko.
No comments:
Post a Comment