Kännykän herätystä taas aikani siirreltyäni heräsin Mirin tekstariin, että ovat Daren kanssa menossa Ruotsissa reissunsa ekaan luolaan. Aamupäivä sitten menikin sitä stressatessa. Enpä muista, milloin minulla olisi ollut tällaisia vaikeuksia suhtautua jonkun kaverin tai kavereiden ulkomaanmatkaan. Kateellinen tietysti olen, en yhtään yritä muuta väittääkään--viikon verran kallioita ja luolia, voiko mageempaa ollakaan, olisin kyllä kovin mieluusti mukana. Kuitenkin, toisaalta, se on siis viikon verran kohtalaisen vaarallista toimintaa vieraalla maalla. Huolestuttaa. Ja kolmannelta, menin ihan solmuun, kun myöhemmin Miri totesi, että minä en taida olla hyvä yhteyshenkilö kun se ahdistaa minua liikaa, joten ilmoittelevat jatkossa menemisensä jollekin muulle. En vaan tajua. Loppujen lopuksi en osaa määritellä, mikä tässä pohjimmiltaan mättää, vaikka kuinka märehdin.
Muiden matkoista stressaaminen kyllä loppui aika seinään kun työt alkoivat. Jostakin selittämättömästä syystä toinen työpäivä tuntui kaiken kaikkiaan ahdistavammalta kuin ensimmäinen. Eilen ahdistus tuli enemmän yksittäisinä hetkinä, nyt se oli jatkuvaa, parhaimmillaan pala kurkussa ja pahimmillaan kuin jollain olisi kuristusote kaulastani. Joka asemalletulo pelotti hieman, jokainen vähänkään laiturin reunaa lähemmäs eksynyt matkustaja aiheutti hirveän sätkyn. Vituttaa kun tuntee olevansa jotenkin niin henkisesti hauras. En yhtään pidä tästä. Ja sitten tietenkin vielä työpäivään sisältyi suurin piirtein kaikki mahdollinen, oli useampi sammunut kyydissä kääntöraiteella, oli turha vahinko-hätäpuhelu, oli liikennekaaosta jonkun vian takia, toistuvaa valoissa odottelua ja kuuluttelua, laiturin päädyssä kieltokyltin taakse tarpeitaan tekemään mennyt idiootti, ja vielä itsestäni riippumaton pakkojarrukin. Ja siis tietenkin se helvetin 9h17min+ruokatauko-päivä. Argh.
Kotona yritin korjata mielialaani suklaalla ja Apocalypticalla, mutta vähän heikolla menestyksellä.
No comments:
Post a Comment