Tänään oli vaihteeksi se päivä lukukaudesta, jolloin Ylioppilaskunnan Soittajat soitti kauden Helsingin pääkonserttinsa. Kulutettuani aamupäivän kokeelliseen ruoanlaittoon (bobotie on hauska ruoka!) siirryinkin siis ylioppiston päärakennukselle. Lämmittelyssä ei ollut mitenkään suuremmin innostunut olo lähestyvän esityksen suhteen. Kappaleista Sibeliuksen Satu on sellisteille lähinnä tuskaisa voimainkoetus kaikkine pizzicatoineen, ja R. Straussin oboekonsertto vähän turhan hilipatihei-hyväntuulinen kiinnostaakseen minua. Suosikkiosuuteni ohjelmistostamme on Tubinin 3. sinfonia "Sankarillinen", joka on lähinnä hillittömän mahtipontista mättöä. Lämmittelyn päätteeksi jaettiin jäsen- ja ansiomerkkejä, ja näin se vain meni, että oli minun vuoroni saada jälkimmäinen. Ansiomerkin siis saa soitettuaan orkesterissa 10 kautta eli viisi vuotta. Niin kauan YS-uraa takana. Äkkiä se aika on mennyt, ja vieläkin tunnen itseni ihan junioriksi, vaikka soolosellistikin olen ja kaikkea.
Ennen keikkaa alkoi jotenkin kummasti vähän jännittää. Etenkin Sibeliuksessa on yksi paikka, joka ei niin koskaan mene tismalleen oikein, kun on rytmisesti niin paha pitää koossa. Niinhän siinä sitten kävi, ettei se pysynyt esityksessäkään, mutta soitettiin jotain kumminkin ja yritettiin näyttää vakuuttavilta... Kaikki muu kyllä sujui, ja väliajan jälkeinen Tubin oli pitkästä aikaa taas semmoinen soittoelämys, joka muistutti minulle, miten mahtavaa tämä orkesterimusisointi on. Toisen osan älyttömän nopeat kohdat tarjosivat haastetta, mutta menivät hienosti, ensimmäisen ja kolmannen osan hitusen yksitoikkoiset stemmat eivät häirinneet kun kokonaisuus on niin mahtavan juhlava. Parasta. :)
No comments:
Post a Comment