Maanantain aamupäivästä myöhään tiistai-iltaan oli jotenkin henkisesti hassu olo. Ihan kuin olisin ollut jossain kuplassa tai usvassa, kaukana oman elämäni yläpuolella, tarkastellut kaikkea etäisesti ilman, että se kiinnostaa yhtään. Ei kuitenkaan mitenkään hyödyllisellä tavalla, vaan päinvastoin, ikäänkuin tyyppi, joka tuijottaa televisiota miettimättä, mitä se katsoo, vailla mitään tulkintaa tai syvällisempää pohdintaa, mutta toisaalta myös ilman tunteita. Näissä tunnelmissa työpäivätkin menivät hassun piittaamattoman oloisesti: ei se ajaminen yhtään innostanut, mutten tuntenut sitä normaalia ärtymystä ja pitkästymistä juuri lainkaan. Henkisen oudon olon ohessa oli tosin myös fyysinen outo olo, vähän kuin olisi tulossa kipeäksi, ja jotenkin lihakset jumissa ilman mitään selitystä. Joku flunssanyritelmä. Ehkä siinä selitys henkiselle outoilulle.
Tiistaina etäinen piittaamattomuuteni alkoi rakoilla, kun töissä asiat menivät hyvin kiinnostaviksi. Tuli vastaan sellainen liikennekaaos, etten ole aiemmin moista kokenut. Koko Herttoniemen valvomon alueelle (noin suurin piirtein Kalasatamasta Itäkeskukseen) ei tietokonehäiriön takia saanut vihreää valoa mihinkään opastetolppaan, vaan joka ikisistä valoista piti mennä poikkeusopasteella, eli periaatteessa luvan kanssa punaisia päin. Ennen poikkeusopasteen ohitusta pitää pysähtyä, joten siinäpä sitten ajeltiin töksähdellen tolpalta toiselle. Tätä parin kierroksen ajan. Jänskää, joskin aika rasittavaa. Onneksi häiriö korjaantui, ja vaikka pahimmillaan junat olivat päälle 10 minuuttia myöhässä, aikataulukin saatiin kiinni parissa tunnissa.
Tiistai-illasta viimeisiä pendelikierroksia ajellessani sitten oma elämä vaihteeksi alkoi taas tuntua omalta ja todelliselta, ja ahdistavalta. Grääh.
No comments:
Post a Comment