Epäperinnecon

Viimevuotisen Ropeconin jälkeisen blogitilitykseni muistelu hieman sekä hämää että hävettää. Juuri kun tuli todettua, että asiat vaan eivät pohjimmiltaan muutu, ja sitten yhtäkkiä huomaakin, että noh, toisinaan ne saattavatkin muuttua, eikä perinteiden rikkominen sittenkään ole mahdotonta. Ensimmäistä kertaa sitten ekan käymäni conin en viettänytkään koko aikaa Maijan seurassa, vaan vaihtelevasti suurelta osin myös kaiken maailman ihme turkulaisten kanssa hengaten. Kun vielä päälle lisää ne muut larppitutut, joita ei ole aikoihin nähnyt, ja joiden kanssa on kiva vaihtaa pitempäänkin kuulumisia, sekä vielä satunnaisen orkesteritutun ja vastaan tulevia jostain opiskelupaikoilta tuttuja ihmisiä, välistä oli aika jakaantunut persoona -olo.

Pe

Coni alkoi perjantaina, vaikka itse saavuin paikalle vasta lauantain puolella yöstä. Perjantaipäivä meni pakkaamiseen, hiusten ja kylpyhuoneen värjäämiseen sekä ihan normaaliin mutta vielä paljon normaaliakin kärsimättömämpään metronajeluun. Sen jälkeen vasta pääsin Mirin ystävällisesti autokyydittelemänä Dipoliin. Kello oli niin paljon, että lähinnä ehdin sanoa "moi" ja ostaa lipun työvuorossa olleelta Maijalta sekä "hei-hei" paikalta poistuville muille tutuille, pelata kokeeksi hankkimaani Metro-peliä Mirin kanssa ja sitten etsiä majoitustilantapaisen, että siellä voisi sitten yrittää nukkua.

La

Aamusta asustauduin Aeryniksi, paitsi että siniset piilolinssit tuntuivat edelleen niin kaameilta, ettei toivoakaan niiden käyttämisestä. Asu oli aika simppeli ja ei mitenkään ihmeen tunnistettava, mutta siltikin minusta cool, ja pidin maalatusta vesiaseestani kovasti.

Lauantaina tuli jopa osallistuttua useampaankin ohjelmaan: heti aamusta oli Daren kaupunkilarppi-luento, jossa asia oli tuttua, mutta tiivisti hyvin sanalliseen muotoon juttuja, joita en itse ole noin selvästi määritellyt (kuten sen, miten pelaamisen hitaus on olennaista kaupunkipeleissä). Kuuntelin myös lopun Roolipelit ja internet -paneelista, ja ihmettelin, miten ihmeellisistä asioista ihmiset saavat aikaan ongelmia, ja myöskin, miten ihmeessä "irkissä roolipelaaminen" voi olla näin kamalan vaikea ja uusi juttu, kun MUSHeja on ollut olemassa vuosikausia. Sen sijaan Avaruussodankäynti ja avaruusooppera -luento oli kiva ja kiintoisa. Sen verran pidin coniperinteistäni kiinni, että myös tanssiharjoituksissa piti kääntyä, edes kahden helpon setin verran, tanssimassa tuttuja asioita, pitkästä aikaa. Se on edelleen kivaa. Kuitenkin muiden suunniteltujen puuhien takia päätin, että tanssiaiset saisivat tältä vuodelta jäädä väliin. Gaalan kuitenkin katsoin, ihastelin tanssia ja pukuja, ja epäkohteliaasti vääntelin naamaani bändille. Ei se nyt niinkään, ettei toinen sellisti saanut kvinttejä soitettua sinne päinkään puhtaasti, mutta olisivat nyt edes heiluttaneet kunnolla hiuksiaan. Hrm.

Dipolin lähistöllä olisi ollut montakin geokätköä, vaan niistä erityisesti yksi kiinnosti. Kätkön nimi on Claustrophobia, ja se sijaitsee hyvin ahtaassa putkilossa. Uhottuamme ensin aikamme että totta kai sinne mennään, menimme rantaan katsomaan sisäänkäyntiä. Suureksi iloksemme saimme kuulla, että rannassa varjoconiaan pitävät käyttivät juuri sen tienoota käymälänkorvikkeena, ja kaiken lisäksi putki oli Oikeasti Kapea ja täynnä likaa ja hiekkaa ja urgh. Ensimmäistä kertaa päätimme, että ei, tämä kätkö saa nyt jäädä käymättä. Skippasimme suoraa seuraavaan ohjelmanumeroon, eli veteen. Perjantaina postista hakemani märkäpuku piti testata. Toimi. Aivan mahtavasti. Ero aiemmin kokeilemaani Mirin minulle liian isoon märkäpukuun oli huomattava: hyvin istuvassa puvussa tosiaan kelluu. Vaikka x-kirjaimen muodossa selällään pilvistä taivasta tuijottaen. Vau. Sinne olisi voinut jäädä loppuyöksi.

Loppuyölle oli kuitenkin vielä tekemisentapaista suunnitteilla. Aiemmin päivällä Dare oli heittänyt ilmoille ajatuksen, että voisi pelauttaa jotain. Yksi pitkistä perinteistäni conin suhteen on, että joka vuosi meinaan johonkin ropeen osallistua, mutta ikinä vaan en uskalla ja saa aikaiseksi. Se siitäkin perinteestä sitten. Melkoisen setvimisen jälkeen (johon itse osallistuin lähinnä vahtimalla muiden tavaroita) löysimme sopivan hiljaisen ja pimeän tilan. Muiden paettua muille tahoille loppujen lopuksi pelaamassa olimme vain minä ja Miri, mutta isompi porukka olisikin voinut olla liian suuri. Sortuneeseen luolaan jämähtäneiden sankareiden seikkailu oli klaustrofobinen ja synkeä. Mainiota oli, vallan mainiota. Eniten ehkä minua on hämännyt pöytäroolipelaamista miettiessäni se, osaisinko mitenkään eläytyä ja kokea asioita niin vahvasti kuin larpeissa, jos en oikeasti tee muuta kuin puhun ja viskelen noppia. Ainakin pimeässä väsyneenä lattialla lojuen oli hyvin helppo eläytyä. Oli hieno iltasatu.

Su

Sunnuntaille ei ohjelmalehtisestä löytynyt paljoakaan, mikä olisi erityisesti vedonnut. Aamupalan ohessa pidettiin huolta siitä, että Dare piti lyömänsä vedon ja käyskenteli edes hetkisen conialueella potkupuvussa. Hii. Sen jälkeen suunnattiin hakemaan saunarantaan kuivumaan jätetyt märkäpuvut, ja kummasteltiin teekkarisankaria, joka oli vaan ottanut ja kiskonut päälleen satunnaisen vastaansa sattuneen vieraan märkäpuvun ja tietysti vielä sisäpuoli ulospäin. Loppuconini muodostui perinteikkääseen tapaan koomaus-hengauspainotteiseksi. Pelattiinpa kumminkin Metropeliä vähän isommalla porukalla, ja noh, ei se nyt taida olla ihan parhaasta päästä mitä kaikkiin maailman lautapeleihin tulee, mutta ainakin teemasta irtosi paljon hupia tällaiselle pöljälle kuskille. Live-Tetriksenpeluuseenkin tänä vuonna ehdin osallistua. Se oli vinkeää. Oikea tetris on kyllä paljon helpompaa, mutta hauskuuden suhteen on vaikea sanoa, kumpi vie voiton.

Kahden aikaan oli aika poistua paikalta, iskän ja veljien kanssa grillailemaan ja syömään älyttömästi. Toisaalta harmitti lähteä kun conia olisi ollut vielä jäljellä, mutta oli myös kiva nähdä perheenjäseniä pitkästä aikaa ja kuulla kuulumisia. Conista vielä kuului perään kamalia: olin onnistunut huomaamattani tiputtamaan matkakorttini sinne. Mieletön tuuri, että sen oli joku vienyt löytötavaroihin, työsuhdelipun hävittäminen olisi hirveää.

Olin kotona sen verran ajoissa, että ajattelin vielä soittaa vähäsen, mutta kun Miri, Dare ja Kaisa tulivat tiputtamaan matkakorttini takaisin, jämähdinkin sitten vielä seuraan hetkeksi. Syömäänlähtemissuunnitelmat kuitenkin peruuntuivat, muut häipyivät ja minä palasin selloni luo, ja iloksi ja onneksi ehdin soittaa edes puolisen tuntia. Paljon parempi sekin kuin ei yhtään. Nyt kun conikin on ohi, olisi korkea aika lopettaa kaiken maailman tekosyiden taikominen ja soittaa, soittaa, soittaa ja soittaa.