Hääh

Nytpä se sitten tapahtui: 21.10.06 ensimmäinen ihminen lukioajoilta juontuvasta kaveriporukastani meni naimisiin. Äyh. Angst. Koska kyseessä oli Olga, olivat häät ortodoksimallia, ja ne pidettiin Uspenskin katedraalissa. Vihkimistilaisuus oli kiintoisa, kun oli niin erilainen kuin tutut luterilaiset menot. Laulu ja koreografiat olivat jännittäviä, mutta useat tekstin yksityiskohdat kävivät ärsyttämään pahemman kerran. En halua kenenkään uskoa loukata tai mitään, mutta minusta vaan on kamalaa, että kehotetaan painavalla, ahdistavalla nousevalla sävelkululla vaimoa alistumaan aina miehensä tahtoon, koska mies on vaimonsa pää ja niin edelleen. Puhumattakaan siitä lukemattomia kertoja toistellusta lasten hankkimisesta, lisääntymisestä ja maan täyttämisestä ja semmoisesta. Tosin minusta kyllä luterilaisissakin häissä tuntuu tuo ihan sama pohjavire, ja se niissäkin ärsyttää, mutta sitä vaan ei ikinänsä noin suorasanaisesti kehdata ilmaista.

Muuten sitten, hääjuhlat, jotka pidettiin kirkon kryptassa, olivat oikein mukavat ja onnistuneet. Ruokaa oli valtavasti ja se oli hyvää. Ohjelmakin oli leppoisaa, vaikka Helen soittikin harppu-taustamusaillessaan Pachelbelin Kaanonin kahteen kertaan, ja yhteislaulu oli yhtä nihkeää kuin aina. Sekä morsian että sulhanen ryöstettiin, mikä oli mukavan tasa-arvoista. Kun vieraat olivat haipuneet, jäimme me kaverit sekä muutama sukulainen siivoamaan paikkaa. Siinä meinasi iskeä kaaosahdistus. Sitten onnistuin kaatamaan lasipinon, josta useampi lattialle ja sirpaleiksi, ja yllättäen se sai aikaan täydellisen shokki-paniikki-reaktion, niin että hetki piti vain istua tuolilla ja täristä. Hämärää, kyllä ihan hyvin tajuan, että joo, jos on 150 lasia niin väistämättä niitä tulee kai rikottua, mutta jesh. Kai se oli väsymystä tai jotain.

Jatkot kutistuivat lopulta siihen, että lukioporukka ilman aveceja, kaasoa ja morsianta hakeutui Cafe Javaan teelle/kaakaolle, ja sitten ihmisten aikoihin kotiin. Vaan tuntui kyllä kokonaisvaltaiselta moinen häätapahtuma, kun menin paikalle päivällä yhden maissa, ja yö-yhdeltä palasin.

Kaiken kaikkiaan olen kovin ylpeä itsestäni: osasin käyttäytyä, en laukonut miitään “huonosti tämä kumminkin päättyy”-kommentteja, enkä edes ahdistunut kovin paljoa hääparin söpöilystä sun muusta ah-niin-ihanasta, vaaleanpunaisista kynttilöistä ja sydämenkuvista seinillä. Yllättäen ahdistuin eniten, kun huomasin, että kahdeksan hengen pöytäkunnassamme kaikki juttelivat söpöisesti omien pariensa kanssa, paitsi minä ja Laura, joilla ei ollut pareja. Joskus olisin voinut kuvitella, että se on kateutta se ahdistukseni, vaan siltikin olin iloinen, etten raahannut Jukkaa mukaan. Olisin luultavasti ahdistunut vielä enemmän silloin, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan.

Päivän hassu mutta keskeinen ihmissuhde-ahdistus määrittyy niin, että semmoinen ajatus ikäänkuin toiselle kuulumisesta on kamala. En halua olla kenenkään oma. Joo, se on tosi söpö ajatus joo. Yök. Kuulun itselleni, kiitos kysymästä.