Aamupäivä kämpän proppailua ja peliin valmistautumista, sitten keskustaan poimimaan nauha ja yksi kanssapelaaja, ja kämpille aloittelemaan peliä. Toisen totuuden 11. peli, kampanjan päätösosa, pelattiin kaupunkipelinä Pääkaupunkiseudulla. Peli alkoi lupaavan kiireisen säätämisen sekä yllättävän ahdistuksen ja angstin täyttämänä, hahmoni hajoili pahemmin kuin koskaan kolmen elämänsä aikana. Vaan sitten sattui, että hahmoni oli täydellisen väärässä paikassa väärään aikaan ja vielä teki huonoja päätöksiä paineen alla, ja pääsi hengestään. Reilu 3 tuntia pelin alun jälkeen. Perkele. Menin sitten kotiini mököttämään. Itketti ja vitutti.
Pelin virallisesti päätyttyä lähdin aftergamepaikkaan toiveikkaana sen suhteen, että olisin jo itkenyt pahimmat angstini ja voisin keskittyä nauramaan hahmoni kuoleman absurdiudelle. Kykenin nauramaan ehkä minuutin, kunnes sain varman tiedon siitä, että järkevämmällä toiminnalla hahmoni olisi täysin varmasti jäänyt henkiin. Kyyneleet palasivat. Totesin, ettei tässä ole järkeä, ja poistuin paikalta.
Hahmoni kuolema oli hyvin realistinen: se oli puhdasta huonoa tuuria, olin vain ja ainoastaan sivullinen uhri. Semmoista sattuu tässä maailmassa kaiken aikaa. Minä vaan en haluaisi larpeiltani sellaista realismia. Haluaisin arkielämää suurempia elämyksiä, en synkänharmaantylsää todellisuutta. Jos kuollaan, niin kuollaan eeppisesti, ei täysin satunnaisen merkityksettömästi. Lisäksi minulla on tapana kiintyä kampanjahahmoihini vahvasti. Tämä hahmo vielä oli minulle harvinainen tapaus: pätevä no-nonsense-tyyppi, joka halusi hyvää kaikille ympärillään ja teki kovasti töitä sen puolesta. Levätköön rauhassa siellä, mihin ikinä kuolleet larppihahmot menevätkään.
Ja voi vittujen kevät oikeasti sitä, miten huono minä olen suhtautumaan larppeihin, jotka ovat menneet osaltani jotenkin kunnolla pieleen. Edellisen ToTo-kampanjan lopetus, ÅBN, tämä... Pelkään joutuvani kohta jonkun mustalle listalle, kun olen näin ylettömän vaikea pelaaja.
No comments:
Post a Comment