Vaateaatteet

Aamuinen harjoittelu tapahtui vaihteeksi barokkisellolla, koska oli tunti sitten heti perään. Meni kohtalaisesti kai. Barokkisello on kiva soitin, olisi kiva jos raaskisi uhrata sille vähän enemmän aikaa niin oppisi saamaan siitä ehkä ääntäkin ulos.

Soittotunti oli päivän ainoa varsinainen aikataulutettu ohjelma, ja tämän kerran päätin, että nyt en ota mitään älytöntä stressiä jutuista mitkä pitäisi hoitaa. Menin Itäkeskukseen, ensisijaisena tavoitteena hommata mustaa samettia Kirjeiden puvustukseen. Sitä sainkin ostettua, ja sitten shoppailin vaatteita. Ei ole tullut semmoisia ostettua hyvin pitkään aikaan. Pari edellistä kauppakierrosta kaatui siihen, että löydän enemmän hahmojeni kuin itseni näköisiä vaatteita. Siispä otin ja päätin, että ostan Jaanan tyyliset housut (harmaata ja mukavaa) ja (edesmenneelle) Sini-sudelle sopivan paidan (värikästä ja villiä). Housut löysinkin, ja ne ovat juuri oikeanlaiset, eivät siis vain hahmon näköiset vaan myös minusta tosi kivat. Paita osoittautui tosi vaikeaksi, koska värejä oli joka paikassa liian vähän. Ankeaa. Sen sijaan löysin ihanat saappaat, mutta ne olivat kovin kalliit. Ehkä sitten joskus toiste.

Kauppareissun jälkeen pikainen pysähdys Pasilassa, läjäpäin tarpeellista tavaraa mukaan ja Laaksolahteen. Tarkoitus olisi viettää viikonloppu Kirjeiden vaatetusta väkertäen. Pitää tosin tehdä aika paljon muutakin. Tästä taitaa tulla kaikkien aikain kiireellisin ja kiireisin larppipuvustusprojektini. Tämän illan aikana puvustusprojekti eteni vain sen verran, että pesin ostamani kankaan ja esittelin ideoitani äidille, jonka reaktio oli lähinnä "Tuommoinen? Apua!". Eipä lupaa hyvää tuo, koska äiti on meistä se enemmän tietävä joka lähinnä joutuu kaiken tekemään, minä vain ompelen kaikki suorat saumat ja yritän olla pilaamatta mitään.

Päivänpaistetta

Heti herättyäni hyökkäsin lattialle levittämieni korjaustaan odottavien tehtävien kimppuun--ja heti tajusin, että olipa tyhmä veto. Johonkin paperiin sitten kirjoitin unenpöpperössäni jonkun kommentin ihan pieleen ja jouduin korjailemaan. Aamun työntekoa myös suuresti haittasi se, että omppukauppa ilmoitti, jotta läppärini on lähtenyt matkaan sieltä jostain kaukaa, joten ehkä se joskus selviää tänne asti--jee! Reippaan kokoinen aamukahvimukillinen sai ajatukset sen verran kasaan, että sain korjaukset ajoissa tehtyä. Kipitin sitten viemään ne Siltavuorenpenkereelle, ja sieltä myös hankin aamiaisen/lounaantapaista.

Päivän musiikillinen osuus oli taas vaihteeksi opettamista, ja taas vaihteeksi onnetonta sellaista. Ei sujunut. Tunnin jälkeen ärsytti. Helppohan se olisi syyttää oppilasta, joka on toisinaan tosi levoton, mutta se olisi myös väärin. Opettajan homma on saada vilkas oppilas keskittymään ja järjestää sille tarpeeksi tekemistä. Kun en siinä onnistu, olen huono opettaja, piste. Ärsytys oli sitä luokkaa, että koko päivä tuntui yhtäkkiä ärsyttävältä ja tyhmältä, vaikka kivojakin asioita oli jo tapahtunut.

No, kotiin mököttämään siis. Mököttäminen jäikin tekemättä, kun ihmeekseni onnistuin kiitos googlen ja avuliaiden nettiselostusten säätämään screen & irssi -meiningin toimimaan. Kivaa. On se nyt sitten osoitus jonkinmoisesta irc-riippuvuudesta kai, että tuo oli niin valtavan hieno juttu mielestäni. Sekin hienous tosin jäi varjoon, kun Jukka saapui. Oli valtavan mukava nähdä taas, ja vain olla. Ja jäätelöäkin sain, ja läjän erittäin sekalaista mutta kiintoisaa musiikkia. Näköjään tämmöisten ihmissuhteiden ilmaantuminen ei olekaan pelkästään ahdistava asia.

Hyperpäivä

Aamulla harjoittelemaan, melkein tarpeeksi ajoissa. Parituntinen soittelu olikin tarpeen, koska sen jälkeen oli säestysharjoitus. Se oli sikäli jännittävä tilanne, että kourallinen muita sellistejä odotteli omaa vuoroaan ja kuunteli soittoani. Heti heräsi esiintymisjännitys jostakin kolostaan ja sai ensimmäisen kappaleen tuntumaan kovin epävarmalta ja hapuilevalta. Toisella kerralla sujui mukavammin. Menevät vauhtikappaleet lisäksi jättivät kovin menevän meiningin pitemmäksi aikaa.

Säestystreeneistä ravasin huippusalaiseen kokoukseen (Polttarit! Ääh! Naimisiin menevät kaverit--tupla-ääh!). Se oli Cafe Ursula -nimisessä paikassa, Aleksi 13:sta yläkerrassa. Sieltä sai mukavan kokoisen lounaspastan--ja sen ohella kahvia, jota sai ottaa lisää... Tämä lisättynä siihen, että olin jo konsallakin juonut tavanomaisen kupposen, johti jonkintasoiseen kofeiininyliannostustunnelmaan. Hiphei. Mikäs sen mukavampaa, kipitin takaisin konsalle opettamaan, ja olin hyvin hilpeä ja hassu täti taas vaihteeksi. Tunti tuntui mukavalta. Oppilaat ovat kivoja. Sääli, että olen niin sählä ja epävarma opettaja. Ansaitsisivat parempaa.

Lähdin kohti YS:n treenejä. Olisi ollut SävellYS-kilpailun tulosten julkistamista, mutta onn... eikun siis epäonneksi olin vähäsen myöhässä ja olivat epähuomiossa lukinneet oven. Siispä kulutinkin hetken kiertelemällä vaatekauppoja, ja totesin, että joku on imenyt kaikki värit kauden muodista. Kun sitten viimein orkesteriharjoitukset alkoivat, havaitsin kofeiinikorkeuksien haihtuneen. Yhtäkkiä olin kaamean väsynyt. Tätä yritin paikata ostamalla tauolla kolaa. Ei se oikein auttanut.

Kotiin viimein selvittyäni kulutin muutaman tunnin kielitieteen tehtäviä korjaillen. Vaikka ne ovat viimekertaisia monimutkaisempia, ei näidenkään korjaamiseen kyllä kymmentä tuntia mene, mikä oli luennoitsijan arvio työni määrästä. Tulee sitten rahaakin vissiin vähemmän, jos nyt ylipäänsä joskus semmoista tästä tulee.

Tyhjästä on hyvä angstata

Tänäänpäs todistin taas, miten ilmiömäisen lahjaisasti kykenen ahdistumaan täydellisen järjettömistä asioista. Oli mukavan tyhjä ja vapaa aamupäivä, jonka olin etukäteen suunnitellut käyttäväni kaikenmoisten asioiden hoitamiseen. Nukuin vähäsen tavallista pidempään, ja näin unta uudesta läppäristäni, joka ehkä joskus saapuu (ja vähän pelottaa kun ilmeisesti MacBookeissa on ollut kohtalaisesti ongelmia).

Kun viimein olin herännyt kunnolla, tajusin, että apua, kamalasti kaikkea mitä pitäisi tehdä! Se johti ahdistumiseen ja paniikinomaiseen sähläämiseen sinne sun tänne, mikä ei ainakaan auttanut asioiden aikaansaamista. Loppujen lopuksi kyllä sain tehtyä ne tärkeimmät. Muun muassa vein sinisen sellolaatikon laukkukorjaamoon, minkä vuoksi joudun nyt elämään vanhan sellokoteloni kanssa, joka on musta, järjettömän painava ja tismalleen ruumisarkun näköinen. Sitten konsalle syömään, ja tarkoitus tietysti oli myös harjoitella, mutta eihän siellä tietenkään mitään tyhjiä luokkia ollut. No ei väkisin. Lähdin sen sijaan kirjastoon, vain todetakseni, ettei Kirjasto 10:ssä ollut mitään etsimistäni cd:istä. Paniikkisähläystunnelmaa jatkaen kipitin Rikhardinkadun kirjastoon, mistä kyllä sain levyjä, mutta tuli kova kiirus ehtiä takaisin konsalle opettamaan. Opetukseni taso oli sitten jostain syvältä, tosin oppilallaakin taisi olla vähän huono päivä.

Olisi pitänyt jäädä konsalle harjoittelemaan, mutta en vain jaksanut. Sen sijaan raahasin sellon kotiinpäin. Matkalla hain Siltavuorenpenkereeltä taas kotitehtäviä korjattavaksi. Ne osoittautuivat vähän monimutkaisemmiksi kuin edelliset, ulp. Kotosalla yritin harjoitella, turhaan. Kotona ei näköjään voi harjoitella. Tai itse asiassa, kotona varmaan voisi, mutta täällä "kotona" ei voi. En osaa suhtautua tähän solujuttuun kotina. Itä-Pasilan kämppä oli koti. Tämä on vaan joku paikka missä väliaikaisesti asun, missä asuu myös joitain muita tyyppejä. Täällä ei ikinä tee mieli esimerkiksi leipoa, mitä Opastinsillalla harjoitin mieluusti. Aiemmin väkertelin muutenkin usein keittiössä ihmeellisiin aikoihin, mitä täällä en ikuna kehtaisi tehdä. Eikä tee mieli edes ylipäänsä kokata tuolla keittiössä, kun se ei ole mun keittiö, vaan joku tuommoinen yleinen keittiö, mitä minäkin välillä käytän. Äh.

Monenlaista kivaa

Aamulla menin ajoissa Siltavuorenpenkereelle, koska olin saanut kummaa postia koskien unix-tunnuksiani. Siellä sitten totesimme yhdessä laitoksen atk-yhdyshenkilön kanssa, että joo, on tosi outoa. Mulla on näkymättömät tunnukset: joka paikassa väitetään, että käyttölupani on vanhentunut vuosi sitten, mutta arkistoista kaivettu parin vuoden takainen salasana kuitenkin toimii ongelmitta. Kivaa. Pääsin siis viimein leikkimään laitoksen palvelimelle, mikä oli tosi jänskää. Hii. Tuli tosin saman tien vastaan se tylsyys, että tunnilla edetään hiiiiiitaaaaaasti, jopa mun mielestä, vaikken alunperin tiennyt mitään mistään unixista (...enkä oikeasti vieläkään).

Pikku wannabe-nörttien puuhatunnin päätyttyä piti taas siirtyä soittopuuhiin--Ruoholahteen, tunti harjoittelua, sellotunti, ryhmätuntipalaveri, ja hirveällä hädällä ja kiireellä kotiin, kun piti päästä laittautumaan Lintsin päättäjäisiä varten.

Joojoo, laittautumaan siis... Ekana piti kuitenkin kokeilla, (o)saanko aikaiseksi etäyhteyden kotoa laitokselle. Hyvin onnistui. Jeee. Suurin tahdonponnistuksin pakotin itseni vaatekaapille ja pähkäilin, mitä ihmettä pitäisi sinne Lintsijuttuun muka pukea. Suuri osa porukasta on kovin trendikkäitä ja tyylitajuisia, minä taas aika lailla semmoisen vastakohta. En kyllä miltään trendi-ihmeeltä haluaisikaan näyttää, mutta yritin edes vaikuttaa joltain muulta kuin mummolta, tädiltä tai täydellisen räjähtäneeltä. Lopputulos taisi lähinnä muistuttaa räjähtänyttä tätiä.

Mutta hii, viis mistään vaatteista. Jos joku ajatteli mun näyttävän tädiltä, niin en halua edes ajatella, mitä ne ajattelivat, kun tämä täti heilui tanssilattialla, koska sitä en tee usein, ja varmasti näytän vähintään hirveltä siellä. Oli oikeasti oikein kivat bileet. Lintsi tarjosi hyvät ruoat ja muutaman juoman ravintola Haagassa. Siellä oli paljon porukkaa, ja ihmeekseni tajusin, että olihan siellä myös ihmisiä, jotka eivät ole täysin erilaisia kuin minä, esimerkiksi muita humanistihörhöjä. Päädyin jopa sitten jatkoillekin, mutta kuitenkin palasin kotiin hyvin ajoissa ja hyvissä ajoin. Kyllä meni nappiin tämä päivä.

Kesän loppu

Taas oli hienoja unia, tällä kertaa ilman mitään selvää yhteyttä omaan tai edes hahmon elämään. Jotain maailmanpelastusta niissä oli, ja osasin taas--tai siis edelleen--lentää. Lentämis-unissani kun on se älyttömän siisti puoli, että ne ovat tavallaan kaikki samaa. Aina vaan yhtäkkiä unessa muistan, että "hei, mä osaan muuten lentää", ja sitten leijun johonkin talon katolle tarkastelemaan tilannetta. On se vaan niin, että jos pitäisi valita itselleen yksi supervoima, lentäminen olis "niinku se mun juttu", vaikka hyödyllisempiä ja hienompia voisi varmasti keksiä.

Ja sitten Lintsi loppui. Ympyrä (tai ainakin Rinkeli) sulkeutui. Ärsyttävällä tavalla viimeinen työpäiväni oli eräässä suhteessa aivan samanlainen kuin ensimmäinen. Se oli ikävää. Tekisi niin mieli valittaa ja tilittää yhestä semmosesta tosi tyhmästä jutusta, mutta tiedän, että suuresti katuisin sitä myöhemmin, joten jätänpä tekemättä. Joskus vielä ehkä, luultavimmin ei.

Joka tapauksessa, olin viimoisenkin päivän Kurulla, ja periaatteessa oli oikein mukavaa. Aamulla saatiin pullakahvit, illalla oli hieno ilotulitus. Siinä välissä ylireagoin saatuani kritiikkiä, millä taisin vakuuttaa taas yhden lintsiläisen siitä, että olen kovin epävakaa tapaus. Iltasella ei minua olisi mikään mahti maailmassa saanut Aleen bilettämään, mihin suurin osa porukasta lähti. Sen sijaan kävelin kotiin epämääräisissä tunnelmissa. Vähäsen tuntui haikealta ja itketti, toisaalta oli vapautunut olo. Johan se oli aikakin että kesätyö loppuu, että voi keskittyä kouluun ja muuhun semmoiseen. Jonkin verran nyt harmittaa, etten ole sen enempää ystävystynyt lintsiporukoiden kanssa, mutta kun en mä osaa... eiku... rehellisesti sanoen, enpä ole hirveästi yrittänytkään. Ne nyt vaan ovat suurin osa kovin erityyppisiä ihmisiä kuin minä.

Kotiin päästyäni söin liikaa vikan työpäivän kunniaksi ostamaani metrilakua, ja ahdistuin kivasta sähköpostista (olenpa muuten tainnut niin tehdä aiemminkin, mutta silloin oli ihan erilaista postia ja ihan eri syyt ahdistua siitä).

Työtä ja oivallus

Kuten edellisestä näkyy, nukuin tosiaan aamusta aika pitkään. Sitten suuntasin töihin. Ihmeekseni pääsin vielä kauden lopuksi Kurulle. Saa nähdä, olenko siellä huomisenkin. Yhdeksäntuntinen tuntui aika pitkältä, ja oli kovin kylmää, ja illalla tuli ihan pimeää. Jotenkin olen elänyt Lintsipäiväni sellaisissa ikuisen heinäkuun tunnelmissa, mutta nyt ei enää se onnistunut.

Kun viimein kymmeneltä työpäivä päättyi ja pääsin kotiin, kaivoin pitkästä aikaa luurit esiin ja poimin muutaman cd:n minipienestä kokoelmastani. Jostain ihmeen syystä musiikin kuuntelu kuuluu juttuihin, joita teen ihan liian vähän, enkä tajua miksi. Joskus yritin selitellä, että ehkä sitä musakkia tulee noin niinkun uravalinnan puolesta vastaan ihan tarpeeksi--mutta ei se ole totta. Tämä kuunteleminenhan on kivaa, nyt sen muistan. Tämäkin. Syksyn teema näyttää olevan vanhojen juttujen keksiminen uudelleen. Vaikka on se edelleen niin, että orkesteribiisin kuuntelu ei vaan ole yhtä hienoa kuin sen soittaminen. Aina se kuulostaa ja tuntuu hienommalta kun itse istuu keskellä sitä kaikkea ja on osa sitä. (Paitsi jos on kyseessä joku Haydnin konserton hitaan osan orkesterisäestys, joka on niiiiiin tylsä että siihen meinaa soittaessa nukahtaa. Semmoista on kivempi kuunnella, koska silloin nukahtamisesta ei ole haittaa.)

Pitkä yö, paljon unia

Tuleepas taas pikainen päivitys, ja vähän mukavampi ja vähemmän omaa omituisuutta märehtivä. Kun menin masennuksissani aika aikaisin nukkumaan, ja aamulla ei ollut syytä herätä aikaisin, nukuin ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan semmoiset 10 tuntia. Näin paljon hassuja unia, joista muutama tarttui niin mieleen, että pitää ne heti selostaa.

Ensiksikin oli Lintsi-uni. Nythän on viimeinen aukioloviikonloppu siellä koko kesänä. Unessani siis menin töihin, ja asiat olivat kovin oudosti. Osa laitteista oli laitettu talvilepoon, muun muassa Rinkeli-maailmanpyörä, josta se koko iso rinkula oli viety pois ja jäljellä oli vain teline ja vaijereita. Puistoon oli myös raahattu ensi kesää varten laitteita, muun muassa vanha Enterprise, joka oli mystisesti saatu sullottua pelikojun sisään. Siellä se pyöri. Minut määrättiin päivän ajaksi Autoradalle, mihin minulla ei ole lupia. Onneksi se oli jäässä, ja ihmiset käyttivät sitä luisteluun. Toivottavasti oikea työpäivä, joka tunnin päästä alkaa, ei ole ihan noin outo.

Toinen uni oli vaihteeksi HaU-säätöä. Ja kaiken lisäksi irc-säätöä. Johan on, en enää näe unta larpeista, vaan ircissä tapahtuvasta larpin oheissäädöstä. Unen säätöön osallistuivat melko lailla kaikki #larpkahvilassa roikkuvat HaU-pelaajat, ja säätö sijoittui ingame-uneen, joten en oikein tiedä, miksi oma hahmoni oli läsnä. Säädössä tapahtui, että jostain tulevaisuudesta oli tullut tyyppejä, jotka halusivat ehkäistä maailmanlopun, johon liittyi tulivuori, paitsi että se oli kai kuitenkin ydinkatastrofi, ja sitä sitten piti jotenkin ryhtyä ratkomaan. Kaikkein kurjinta oli, että häivyin välissä hetkeksi tietokoneelta, ja sillä aikaa muut olivat tehneet vaikka mitä. Minulta meni se kaikki ihan ohi, ja kun yritin sitä lueskella, en vaan tajunnut. Sitten uni loppui, ja minua ärsytti, kun en saanut selville, mitä ihmettä oli tapahtunut.

Post-motivaatio-angstia

Tänään esitelmöitiin motivaatiosta. Olipas sekin. Todistin taas itselleni, että näin se vain on: kun joudun yleisön eteen puhumaan, saatan muuttua vielä tavanomaista hyperiä selittäjyyttänikin kaameammaksi moottoriturvaksi. Juttua vaan riittää eikä siinä ole mitään päätä eikä häntää, mutta eipä uskalla kukaan keskeyttääkään tai kysyä mitään... Esitys oli yhdeltä, sitä ennen koko muu symposium sujui levottoman jännityksen merkeissä. Esitelmä piti esittää kaksi kertaa, yleisö vaihtui välissä. Eka kerta oli ikävä, ihmiset istuivat täysin passiivisen tuppisuina ja näyttivät äärettömän kyllästyneiltä, mitä en kyllä ihmettelekään, kiitos esitelmän laadunpuutoksen. Toisen esityksen yleisö onneksi oli mukavaa, keskusteli ja kommentoi, ja välillä vähän virnistelikin kun täl oli täys häröilyvaihe pääl.

Esitelmöitsijätoverini tuli selostaneeksi, että ison tavoitteen täytyttyä saattaa usein tulla kovin tyhjä olo. Yllättäin tämä motivaatioesitelmä aiheutti juuri sen. Vaikka periaatteessa sen piti olla hälläväliä-läpihuutojuttu, kuitenkin jännitystä ja ahdistusta oli niin paljon, että siitä selviäminen tuntui käsittämättömältä. Ilta sitten menikin ihan metsään, ehkä tästä syystä, tai sitten vaan kun olen niin pöllö.

Olisin halunnut tehdä jotain kivaa. Jotain hassua. Olisin halunnut nähdä ihmisiä, melkeinpä ihan kenet hyvänsä tutun. Vaan en millänsäkään keksinyt, mitä olisin muka tehnyt tai ketä tavannut. Mä olen niin järjettömän ristiriitainen luonne. Miten voi samaan aikaan olla tällainen hölisevä härö, ja kuitenkin niin estynyt? Mietin ihmisiä, joille olisin voinut soittaa. Onhan niitä kai. Stadialaisia, YS:läisiä--ei, niiden kanssa en ikinä ole kuin musayhteyksissä. Lukioporukat--mutta niillä on kumminkin jotain parempaa tekemistä ja niillä on kaikilla joku poikaystäväkin. Turkulaiset on Turussa ja niiden kanssa jutskataan vain ircissä. Jukalle olisi varmaan voinut soittaa, se olisi voinut vaikka ilahtua, mutta kun toisaalta en mä kehtaa ja kun se tietää että mä en ikinä soittele ihmisille... Siis, pohjimmiltaan, en vain halua vaivata ihmisiä vaatimalla heiltä aikaa tai seuraa, tai sitten en kehtaa tunnustaa että ehkä kaipaisin ihmisiä ympärilleni. En tiedä kummasta oikeastaan on kyse, kenties molemmista. Älytöntä. Tyhmää.

Kun en muuta keksinyt, päätin, että teen jotain hyödyllistä, eli menen proppishoppaamaan Kirjeet-larppia varten. Pieleen meni, sain ostettua joitain juttuja, mutta ahdistus paheni entisestään ja päänsärkykin ilmestyi sen seuraksi. Mutta onneksi mulla on sekalaisten kavereiden lisäksi perhe, josta tosissaan pidän, joka on ihana ja jota ilman en pärjäisi. Menin siis Laaksolahteen lojumaan ja sain ruokaakin, eikä enää ihan niin paljoa ahdistanut.

Maaginen veli ja Helia-ahdistus

Ja taaaaas raahauduin aamusta konsalle harjoittelemaan. Ei tätä voi jatkua enää kauaa. Ei ole mun tapaista olla siellä joka aamu ysin ja kympin välillä jos ei ole pakko. Kvartettia oli myös, ja barokkisellotunti ja sellotunti. Väleissä oli paljon tyhjää, jonka käytin enimmäkseen hengaamalla tekemättä mitään järkevää, paitsi että käväisin kielitieteen laitoksella palauttamassa korjaamani harjoitukset. Fuksi-parat varmaan ihmettelevät, että "olenko mä saanut jotain lisäpisteitä" kun niiden papereissa on punakynällä "Hyvä! :)" --halusin laittaa virheettömiinkin papereihin jotain että näkevät että ne on katsottu, ja miksei sitten saman tien jotain mukavaa. Hii.

Iltasella käväisivät äiti ja Elmo-olmi tuomassa vanhan sellokotelon, että voin viedä uuden korjattavaksi. Ja tietysti samalla Olmi tärväsi uhoamiseni siitä, että haluan säätää itte. Laittoi sitten TV-kortin kohdalleen. Onhan se kiva että on nyt telkkari. Ärsyttää vaan että se teki oikeasti juuri ne jutut mitä mäkin olin yrittänyt tehdä mutta en sitten vaan osannut. Ilmeisesti Olmilla on Maaginen Kosketus. Jos mä klikkaan nettisivuilta linkkiä pari kertaa, se vaan latailee laiskasti ja ei aukene. Sit kun Elmo klikkaa, ni heti aukenee. Epistä tämmönen.

Nyt ahdistaa huominen. Huomenna on "Helian pedagogiikkasymposium", eli Heliassa suoritettavien Stadian pakollisten pedagogiikkaopintojen lopputyöntapainen. Pitäisi esitelmöidä kaverin kanssa aiheesta motivaatio--vaan esitelmäpä on niin olematon ja levällään kuin olla ja voi. Improvisaatiota taas kehiin siis. Tiedän että osaan sellaista harjoittaa. Eikä tällä edes ole juuri väliä, ei tule arvosanaakaan eikä mitään, menee vaan sinne ja höpisee jotain, sitten saa suoritusmerkinnän, ja se siitä. Ja silti se vaan pelottaa. Olispa jo huomisilta.

Muusikkoeloa

Aamulla taas Ruoholahteen ja muutama tunti harjoittelua. Sitten piti kokeilla kappaleita pianistin kanssa, mikä pelotti kovasti, mutta meni paremmin kuin pelkäsin. Työstämäni teokset ovat semmoiset kuin Boccherinin Rondo (hilipatihippan-hilpeä ja siksi aivan ihana) sekä Francois Schubertin Mehiläinen (vähän niinkuin Kimalaisen lento mutta vaikeampi, mahtava hypernopea pätemispätkä). Mehiläisen kanssa yllätin itsenikin soittamalla sen vielä nopeammin kuin olin harjoitellut. Vielä kun saisi vähäsen nopeammaksi. Aina on biisi sitä kivampi mitä nopsemmin soittaa (vaikka openi ei moista näkemystä kyllä arvostakaan).

Oman soolosoittelun jälkeen oli loppupäivä yhteismusisoinnintäyteinen. Kävimme sello-orkesterin kanssa soittamassa tangon Stadian lukuvuoden avajaisissa. Illalla seurasivat kauden ekat YS-treenit. Olipa mukavaa päästä taas soittamaan sinfoniaorkesterissa. Niin kornilta kuin tuntuukin näin sanoa, on se vaan niin, ettei mikään muu kokemus oikein vastaa sinfiksessä soittamista. Sitä, että satahenkinen soittajaporukka tekee yhdessä hienoa ääntä, ja itse pääsee olemaan osa sitä. Kauden ohjelmisto tuntuisi olevan aika jees, joskaan ei toistaiseksi herättänyt ihan niin suuria tunteita kuin keväinen Kuolema ja kirkastus.

Päivän tyhmänä sivujuonteena havaitsin, että keväällä halkeamaan ryhtynyt sellokoteloni, jonka silloin paikkasin pikaliimalla, on alkanut haljeta lisää. Näyttää ikävältä, ja pelottaa, että siinä on kohta oikeasti reikä. Ei pitäisi melkein tonnin hintaisen laatikon tuolla tavoin hajota parin vuoden käytön jälkeen. Koska kotelon myynyt Wainio oli keväällä täydellisen nihkeä kun yritin pyydellä apua, käväisin tänään näyttämässä lootaa openi ehdottamassa erikoislaukkukorjaamossa. Siellä sentään lupailivat, että sille voisi tehdä edes vähäsen jotain.

Kaksoiselämää on tää

Tänään uskaltauduin vaihteeksi pyöräilemään, ja säästyin siten isoimmilta liikennekaaoksilta. Sain taas harjoiteltua muutaman tunnin, ja kuvittelin, että se oli ihan mukavaa. No, mieli muuttui päivän aikana. Välissä soiteltiin kvartettia, ja käväisin Tiimarissa tuhlaamassa Joen lahjoittamia lahjakortteja sekä metsästämässä jotain semmosta piuhaa mikä menis seinän ja TV-kortin väliin. Sitten olikin sellotunti, joka taas muistutti mieleen, miksi en oikeasti pidä harjoittelusta. Olin mukamas kovasti harjoitellut. Mukamas osasin jotain. Tietenkin siis soitin tunnilla ihan päin mäntyä, ja ärsytti älyttömästi. Mitä ihmettä sitä harjoittelee kun ei siitä mitään hyötyä kumminkaan ole... Pitkän tähtäimen hommat, plääh...

Selloelosta vaihdoin taasen kielitieteen puolelle. Kävin laitoksella poimimassa ekan läjän harjoitustehtäviä korjattavaksi, pyörähdin kotiin ja kulutin iltani niitä ihmetellen. On niitä vaan paljon. Semmoinen 100 paperia mitkä pitää katsoa läpi. Huh. En ihmettele kyllä, että luennoitsija järkkäsi assistentin tuota varten. Mutta on se vaan ihan erilaista työtä tämmöinen että omassa huoneessa istuu ja papereita selaa, verrattuna siihen, että istuu Lintsillä kopissa, painaa nappia ja virnistelee ja heippailee ihmisille.

Ohessa yritin säätää telkkaria, mutten saanut toimimaan. Piuha oli kyllä oikeanlainen, mutta ohjelmapuoli tökkii, kun en vaan löydä mitään kanavia. Harmistus. Mutta en pyydä apua keneltäkään, en. Enhän mää muuten ikinä opi itse mitään jos en saa itte tehdä. Olen oikeasti sikäli tyytyväinen että asun yksikseen, että täällä ei ole joku veli aina säätämässä kaikkia sähkölaitteita. Tai naureskelemassa vieressä kun olen ihan pöllö semmoisten suhteen.

Isona musta tulee...

...wannabe-nörtti?
Aamulla kirosin penteleen Asem-kokousta. Ei siksi, että minulla olisi minkäänmoista poliittista kantaa sen (tai yhtään minkään) suhteen, enkä edes siksi, että se sattuisi olemaan nyt tosi pop tilittää siitä blogissaan--vaan ihan sen takia, että kylläpä onnistuu mokoma sotkemaan liikenteen ihan täysin. Vaikka lähdin hjuvissa ajoin Siltavuorenpengertä kohti, tuli kovasti kiirus. Ehdin kumminkin ajoissa unix-luennolle, joka oli osaltani vähän turhanpuoleinen. Vuosi sitten vanhentuneita tunnuksiani ei vieläkään ole aktivoitu, joten en voinut kuin seurata opettajan selostusta ja ihmetellä, mitä muut puuhaavat. Odotan innolla, että pääsisin itsekin säätämään, se näyttää jänskältä.

..open pikku apuri?
Luennon jälkeen sitten pääsin säätämään vähän toisenlaisia juttuja. Nimittäin, ihmetys ja kummastus, vähäsen aikaa sitten hehkuttamani yliopistojuttu toteutuu kuin toteutuukin. Eikä se nyt oikeasti ole niiiiiin ihmeellinen asia, se vain tuntuu minusta kovin kovin siistiltä. Olen koko ikäni ollut ylikiltti mallioppilastyttö, ja nyt minusta sitten tulee oikein kunnollinen open pikku apulainen: kurssiassistentti kielitieteen peruskurssille. Kaikkein siisteintä on se, että tosiaankaan en olisi moista hommaa ikinä keksinyt hakea tai pyytää, mutta kun kiva ja mukava luennoitsija otti ja tarjosi sitä. Siiiiistiä! Jee.

...ope itse?
Siltavuorenpenkereeltä ja hämmentyneen tyytyväisistä tunnelmista tipahdin Ruoholahteen, missä harjoittelin ja pidin peräti kaksi sellotuntia peräkkäin. Kyllä taas tuntui niin kovasti, että elän mitä omituisinta kaksoiselämää. Tai kaksoiselämättömyyttä--tai no, taitaa niitä olla enemmänkin kuin kaksi. Joskus vielä määrittelen ne kaikki ja listaan tänne.

Angstia Artjärvellä

Viikonloppu oli vuoristorataa, vaikken edes ollut Lintsillä. Välistä oli hysteerisen hassua ja kivaa, mutta sekaan sattui myös kovasti angstia, ahdistusta ja epämääräistä epämukavuutta. Syvimmillään se oli perjantai-iltana. Väsymys kait sai minut viimein kiinni, ja siihen yhdistettynä omituiset sosiaaliset olosuhteet johtivat siihen, että piilouduin aika aikaisin makuupussiin itkeskellen yksinäni. Muut pelasivat pullonpyöritystä ja en voinut kuin ihmetellä touhun typeryyttä ulkopuolisen näkökulmasta katsottuna. Silloin tuntui pahasti, että olen väärässä paikassa. Etten ollenkaan sovi siihen sellistiporukkaan. Tähän päälle tuli vielä ahdistus siitä, että en oikeastaan enää ole vapaa (ts. sinkku). Olen aina ollut, ja nykyinen asiantila tuntui kovin pelottavalta. Siinäpä sitten kuuntelin pitkälle aamuyöhön muiden pullonpyörittelyä ja angstasin.

Pahimmasta aallonpohjasta selvittyäni toki sopeuduin joukkioon ja häröilin enimmän osan ajasta ihan tyytyväisenä. En loppujen lopuksi juonut kovin paljoa, mutta tarpeeksi kuitenkin. Pelattiin mölkkyä, mitä inhoan, mutta onneksi myös useampaakin kivaa lautapeliä, katseltiin kaikenlaista hassua hienolla valkokangas-videotykkivirityksellä, ja grillattiin ja syötiin liikaa. Jokin syöminen/juominen/ahdistus johti lauantainakin pari kertaa pahaan oloon, mutta meni se aina myös ohi jonkin ajan kuluttua. Kaunis kuulas sunnuntaiaamupäivä meni nopsasti, ja sitten suunnattiinkin jo kotiinpäin. Kampin bussiasemalta poispäin kävellessämme mietimme, että YS:n sellosektio on kyllä harvinaisen yhtenäinen ja ryhmäytynyt porukka, kun näin viihdymme yhdessä. Onhan se, ja olihan mulla kivaa...

Mä nyt vaan kärsin tällaisesta yleisestä "mihin oikeastaan kuulun"-angstista. Olen koko ikäni ollut sosiaalisten verkostojen suhteen vähän epämääräinen. Tuntuu, että olen joka paikassa "satelliittijäsen", kauempana keskustasta, "hengaa siellä sun täällä muttei oikein vakiinnu mihinkään". Poikkeuksena oli lukioporukka, mutta kiitos ihmisten pariutumisen, ainakin itse koen että se murenee silmissä. Ehkä olen maailmanlopun ennustaja, kyllä me vielä pidämme yhteyttä säännöllisesti ja niin edelleen, mutta se liittyy yleensä johonkin tiettyyn juttuun mitä järjestellään--siihen on aina joku erityinen syy. Muita erilaisia porukoita alkaa olla useampi, mikä sekin alkaa ahdistaa. "Mihin kuulun" angstin rinnalla on tietysti myös edelleen "mitä oikeastaan haluan" -angsti, epävarmuus siitä, mitä loppujen lopuksi haluaisin puuhailla, kouluun, työhön sekä vapaa-aikaankin liittyen... Mutta ei kai tämmöisiin kysymyksiin oikeastaan voi tai kannatakaan varsinaisesti vastata, kunhan miettii ja katsoo, mitä tapahtuu. Hiphei. Hienoa krapulafilosofiointia.

Härkäsestä omppunen

Kas kummaa, läppäripähkäily tosiaan herättää kommentteja. Sen tiimoilta löytyi myös yllättäviltä tahoilta yllärimielipiteitä. Sello-openi päätti perustaa olemattoman Omppumafian vastapainoksi "en mä mikään niiden myyntimies ole mutta"-LG-mainostuslinjauksen. Toisaalta yhden kaverin Fujitsu-Siemensissä on kuulemma rumat kajarit ja toisen mielestä on miesmäistä surffailla läppäreitä vertaillen pitkin öitä. Ehkis juu. Enpä ole itseäni mitenkään supernaisellisena ikinä pitänytkään.

Läppärikommenttikokoelman hamstraamisen ohessa päivä meni silleen. Aamulla en olisi jaksanut nousta, mutta ei tarvinnutkaan, kun kvartettitreenit peruuntuivat täysin musta riippumattomista syistä ja barokkisellotunti siirtyi myöhemmäksi. Ehdin jopa koskea barokkiselloon ennen tuntia, joten osasin edes jotain vähän. Siihen päälle muuan rasittavan esitelmän suunnittelua, ja lopuksi vielä sellotunti sillä modernimmalla soittopelillä. Kovin sellistinen päivä.

Koska en koskaan ota vaikutteita mistään ja en ole aivopestävissä, päätin kotiin päästyäni testata toimisiko Apple Store. Siellä kun on halvemmat hinnat kuin muissa katsastamissani kaupoissa, opiskelija-alennuksineen. Ja se näytti ikäänkuin toimivankin--osoitteessani lukee "SUOMI" eikä "GBR" mitä se haluaisi siihen väkisin suurimman osan ajasta änkeä. Nyt on tilaus lähetetty, saapi nähdä, miten se etenee.

Nyt pakenen läppäreitä, härkäsiä, omppuja sun muita vempeleitä viikonlopuksi Artjärvelle, Ylioppilaskunnan Soittajien sellosektion kesken ryypp... siis, viettämään aikaa. Selloviikonloppu, kivaa! (Eikä sinne siis mitään selloja tietenkään oteta mukaan, soittajat vain.)